Arttu Käyhkö

Arttu Käyhkö

Kirjoittaja on Jokipoikien ex-kapteeni, joka ehti pelata vuonna 2005 päättyneellä urallaan Joensuun lisäksi joitain pelejä SM-liigaa (TPS, Lukko ja Pelicans) sekä useita vuosia ulkomailla Pohjois-Amerikassa, Englannissa ja Itävallassa. Peliuran jälkeen Käyhkö oli Jokipoikien Mestis-joukkueen kakkosvalmentajana kolmen kauden ajan (2006-2009).

Toimii nykyään Joensuun kaupunkilehti Karjalan Heilin päätoimittajana.

Liigassa on saanut tällä kaudella kenkää kolme päävalmentajaa:  Tuomas Tuokkola Ilveksestä, Pasi Arvonen HPK:sta ja viimeksi helmikuun alkupuolella Pekka Rautakallio Ässistä.

Tietysti kynnystä antaa monoa alentaa se, jos valmentaja olisi ollut vaihtumassa seuraavaksi kaudeksi joka tapauksessa. Ei ole sattumaa, että niin Tuokkolan, Arvosen kuin Rautakallionkin tapauksessa oli jo syksyllä päätetty, että seuraavalla kaudella penkin takana seisoo joku muu.

Kun pääkäskijä laitetaan laulukuoroon - etenkin jos se tapahtuu loppukaudesta - valmennusvastuun nappaa usein joku seuraavan kauden valmennusrinkiin kuuluva, kuten Ässissä Mikael Kotkaniemi tai viime keväänä TPS:ssä ex-Jokipoika Jarno Pikkarainen.

Tässä on järkeä, valmennusryhmä saa otettua varaslähdön seuraavan kauden joukkueeseen tutustumisessa ja kun moni pelaaja on mukana jatkossakin, päästään heidät scouttaamaan tositilanteessa. Tuleva ykköskoutsi on yleensä vielä kiinni senhetkisessä seurassaan ja muutenkin olisi riskaabelia laittaa uusi ykkönen enemmän tai vähemmän vihkoon vetäneen joukkueen ruoriin muutamaksi viikoksi - siinä kun ei todennäköisesti ihmeitä saa aikaan ja syödään samalla tärkeitä viikkoja seuraavan syksyn kuherruskuukaudesta.

Kun ykkönen lähtee, apuvalmentaja tai useampikin lähtee usein samalla ovenavauksella. HPK:ssa Arvosen kanssa kamppeensa sai pakata Vesa Viitakoski ja Ässissä Rautakallion peesissä nimikylttinsä ruuvasi irti Pasi Kaukoranta. Ilves oli poikkeus, kun Sami Hirvonen sai armon jatkaa pestissään uuden käskijän Kari Heikkilän kanssa. 

Lähtökohtaisesti voisi miettiä, että miten on ylipäätään mahdollista, että apukoutsi voi pitää paikkansa, jos ykkönen saa kenkää. Tiimityötähän valmennus nykyään on. Joskus on jopa käynyt niin, että kakkonen on ottanut ykkösen paikan tämän saadessa fudut. Silloin luonnollisesti herää kysymys, että jos kakkonen kerran tietää, miten homma pitää hoitaa, miksi hän ei kertonut sitä jo aiemmin? Jääräpäisimmänkin pääkoutsin luulisi höristävän korviaan viimeistään siinä vaiheessa kun huomaa pallinsa heiluvan.

Kakkonen voi muutenkin olla hyvinkin eri mieltä ykkösen kanssa vähän kaikesta, mutta joukkueelle hän ei voi sitä näyttää. Jos apuvalmentaja alkaa kulisseissa arvostella päävalmentajaa, se on raukkamaista ja ainoastaan vahingoittaa joukkuetta. Sillä, että kakkonen voi olla täysin oikeassa, ei ole tässä kohtaa merkitystä.

Näissä tapauksissa on äärettömän turhauttavaa olla kakkosvalmentajan tuulipuvussa, mutta siinä ei auta muu kuin purra hammasta ja yrittää olla hyödyksi edes jollain tavalla. Ja kauden päätyttyä häipyä vähän ääniin uusiin haasteisiin. 

Asiat harvoin ovat niin yksinkertaisia, kuin miltä ne äkkiseltään näyttävät. Olen ollut muun muassa mukana joukkueessa, jossa seurajohto kertoi päävalmentajalle noin kuukautta ennen kauden loppua, että jatkosopimusta ei tulla tekemään, minkä jälkeen päävalmentaja ei käytännössä laittanut rikkaa ristiin. Videopalaverit loppuivat siihen paikkaan ja niin edelleen.

Sen sijaan, että kyseinen ”ammatti”valmentaja olisi hoitanut urakan kunnialla päätökseen, hän käytti tarmonsa toitottaakseen joka tuutissa, kuinka päätös lähteä oli hänen eikä seuran - vaikka totuus oli siis juuri toisinpäin. Eikä asialla sinänsä edes ollut mitään väliä, valmentajan on syytä vaihtaa maisemaa tasaisin väliajoin vaikka olisi millainen poppamies, ja tämän kaikki myös tietävät (paitsi Alex Ferguson, mutta poikkeus vahvistaa säännön).

Muistan kun olimme hävinneet runkosarjan lopussa vierasmatsin 6-0. Pelissä ei meidän joukkueemme kannalta ollut mitään hyvää, ja pleijareiden alkuun oli viikko tai pari. Matsin jälkeen kuulin bussissa, kun päävalmentaja jutteli kakkosvalmentajan kanssa. Kakkonen totesi, että lienee syytä katsoa vähän videota, mihin ykkönen vastasi, että ”ei kannata, ei nämä tule meitä vastaan pleijareissa kuitenkaan” ja alkoi samaan hengenvetoon huudella pelaajia korttirinkiin. Bussi ei ollut vielä edes lähtenyt hallin pihasta siinä vaiheessa. Vahvempaa ”kausi on paketissa” -viestiä ei valmentaja joukkueelle voi enää antaa.

Mutta oli koutsi oikeassa yhdessä asiassa: ei tullut se porukka pleijareissa vastaan…

Jos ykkönen kerta kaikkiaan heittää pyyhkeen kehään, ei todellakaan ole vääryys, että kakkonen ottaa hänen paikkansa. Ei joukkue mestariksi nouse, mutta miksi uhrata kakkonen tuollaisen päävalmentajan takia? 

Aika monessa organisaatiossa olin mukana, eikä näitä tapauksia ollut onneksi kuin yksi. Ja aika hiljaista on sittemmin ollut työmarkkinoilla tällä valmentajalla, mitä olen hänen myöhempiä polkujaan seurannut. Hyvä näin.

Pitää muistaa sekin, että valmentaminen on paljon muutakin kuin harjoitusohjelmia ja taktisia kuvioita, joita valmennustiimi tuhertaa kimpassa fläppitaululle. Yksi erittäin oleellinen valmentamisen elementti on se, kuinka hyvin joukkue saadaan syttymään koitokseen. Kun runkosarjassa pelataan 50-60 matsia, on motivoinnilla valtavan iso merkitys.

Apuvalmentaja saattaa olla huomattavasti parempi sytyttäjä kuin päävalmentaja, mutta se on siitä huolimatta ykkösen tehtävä ja sillä hyvä. Kakkonen voi analysoida vastustajan ja vetää pelipäivän aamujään ja ruotia kuviot ylivoimaviisikon kanssa, mutta mitä tulee palopuheeseen viisi minuuttia ennen ottelun alkua, se on ykkösen heiniä. Jos kakkonen alkaa ottaa roolia siinä, viesti on joukkueelle hyvin ristiriitainen: kuka tätä palettia oikein johtaa? Ja jos nokkimisjärjestys ei ole kristallinkirkas, seuraa ongelmia.

Montako valmentaa on muuten saanut potkut Mestiksessä tällä ja viime kaudella? Ismo Lehkonen joutui lähtemään TuTosta, mutta Lehkosen tuntien taustalla on todennäköisesti paljon muutakin kuin pisteet sarjataulukossa. Muitapa en ainakaan minä parilta viime vuodelta muista, enkä googlaamalla löytänyt. Täydentäkää jos olen väärässä. 

Ei valmentajien potkiminen ole mikään itseisarvo, mutta jostain tuo kertoo. Mistä, sitä voi jokainen miettiä tahollaan.

Vielä lopuksi tsemppiä Jokipojille loppukauteen! Hyvältä näyttää.

3.1.2016 21:32

Scouting report

Alle 20-vuotiaiden MM-kisoja (huikeaa lätkää, huhuhuh!) ovat tapittamassa silmä kovana kaikki NHL-seurat, moni näistä GM:ää myöten. Ja totta kai ovat, eihän missään muussa yksittäisessä happeningissä pääse näkemään käytännössä kaikkia ikäluokkan - tai itse asiassa useamminkin ikäluokan - kirkkaimpia lupauksia yhdellä kertaa.

Useimmat kaksikymppisten turnausta pelaavista on toki jo varattu, mutta myös heistä saadaan arvokasta tietoa mm. paineen alla pelaamisesta - etenkin pudotuspelit kun ovat monelle nuorelle pelaajalle uran siihen asti kovimmat koitokset. Plus ovathan varatutkin pelaajat kauppatavaraa siinä missä taalaliigassa jo tahkoavat, joten kiinnostusta riittää myös muissa organisaatiossa, vaikka pelaaja korvamerkitty olisikin. Treidattiinhan esimerkiksi vuoden 2014 ensimmäisen kierroksen varaus Kasperi Kapanen Pittsburghista Torontoon ennen ensimmäistäkään esiintymistä ”showssa”.

Hyvä pelaajatarkkailu on NHL-seuroille aivan ehdoton asia. Ei ole sattumaa, että jos GM saa kenkää, usein samalla lähtee laulukuoroon pelaajatarkkailusta vastaava tai useampikin. Varausjärjestelmäkin on tehty niin, että kaudella huonoimmin sijoittuneet pääsevät varaamaan ensimmäisinä ja näin rakentamaan uutta tulemista. Nykyään tosin liigan viimeinen ei pääse automaattisesti varaamaan ensimmäisenä, vaan vuorot arvotaan painotetusti. Jumbo kylläkin on päässyt varaamaan vähintään kakkosena. Ensi kesänä systeemi muuttuu niin, että kolmen ykkösvarauksen järjestys muodostuu kolmen eri arvonnan perusteella, ja runkosarjan jumbo voi pudota pahimmillaan neljänneksi. Asiasta enemmän HS:n Jouni Niemisen blogissa

Muutos on hyvä, sillä vanhan systeemin aikana - ja etenkin silloin, kun viimeinen pääsi automaattisesti varaamaan ensimmäisenä - nähtiin pleijarihaaveensa haudanneiden jengien kesken pahimmillaan jopa kamppailua siitä, kuka jää viimeiseksi. Vaikka sitä nyt ei ääneen kukaan sanonutkaan.

Sinänsä systeemi on hyvä ja toimiva, ja sen ansiosta moni pohjamutia vuositolkulla rypenyt organisaatio on noussut pikkuhiljaa jaloilleen ja muutaman vuoden kuluttua aina Stanley Cupiin saakka, kuten teki Chicago. Täytyy kuitenkin muistaa, että pelkillä varauksilla yksikään joukkue ei tee ”chicagoita”, vaan siellä pitää tehdä paljon muutakin oikein.

Varaukset, niin ykköskierroksen kuin muutkin, ovat näin ollen parhaassa tapauksessa aivan ratkaisevassa asemassa koko tivolin tulevaisuuden suhteen, joten ei ole ihme, että pelaajatarkkailuun laitetaan paukkuja. Jopa silloin kun itse hain stipendiä yliopistoon jenkkeihin, joukkueen kakkoskoutsi lensi Bostonista Turkuun, katsoi yhden matsin ja lensi takaisin.

Ja laitetaan pelaajatarkkailuun toki paukkuja myös Suomessa, ja näin tehdään koko ajan enemmän. Mainittakoon näistä vaikkapa Jukka Holtari, jolla oli isosti lusikkansa sopassa Jypin noustessa välimallin liigajengistä Suomen mestariksi.

Kävin joulukuussa Helsingissä katsomassa Jokereiden KHL-matsin ja erätauolla meille kävi rupattelemassa Jokereiden pelaajakoordinaattori Janne Vuorinen. Vuorinen vastaa Jokereiden scouttaamisesta, ja hyvinhän helsinkiläiset ovat pelimiehiä löytäneet - ottaen huomioon, että aika moni KHL-jengi pystyy lyömään Jokereita enemmän rahaa pöytään. Edellä mainittu tosiasia johtaa myös siihen, että Jokerit menettää joka vuosi parhaat tykkinsä ja sen on etsittävät korvaavat tilalle.

Kyselin Vuoriselta vähän scouttaamisen logiikkaa ja sitä, mikä tekee hyvän scoutin. Ei Vuorinen ehtinyt meitä erätauon aikana sen kummemmin työnsä saloihin syventämään mutta muistutti, että asiaan vaikuttaa hyvin paljon se, millaiseen rooliin pelaajaa ollaan hankkimassa. Myös pelaajan persoonallisuus yms. kaikki vaikuttavat. Ja näinhän se luonnollisesti on.

Persoonan ja luonteen tärkeydestä/sopivuudesta puhuu sekin, että myös NHL:n varaustilaisuudessa lupaukset haastatellaan hyvin tarkkaan. Ei liene muuten kenellekään yllätys, että Ville Nieminen teki aikoinaan tässä yhteydessä lähtemättömän vaikutuksen useampaankin organisaatioon…

Mutta olen minäkin scouting reportin antanut, ja jopa itselleen Jukka Jaloselle. Kuten olen kertonut, Jalonen valmensi minua Newcastlessa 2000-2001, joten tunnen hänet hyvin. Jukka oli sitten siirtynyt HPK:n päävalmentajaksi ja soitteli minulle kysyäkseen pelaajasta nimeltä Pavel Brendl - oltiinhan pelattu Pavelin kanssa yhdessä Jokipojissa kaudella 2004-2005.
Tsekki Pavel oli huippulupaus ja varattiin änäriin vuonna 1999 hela hoidon neljäntenä nimenä. Vuoden 2001 nuorten kisoissa Tshekki voitti kultaa ja Pavel valittiin tähdistöön jne.

NHL-ura ei kuitenkaan lähtenyt rullaamaan ja sittemmin tähti oli ollut aika pahasti laskussa, mikä toki oli Jokipoikien onni, ja mies saatiin Joensuuhun ko. työsulkukaudella.

Istuin kopissa Pavelin vieressä ja mukava heppu hän oli. Lahjakas kuin mikä ja hirveä lämäri. Mutta valitettavasti Pavel oli yhtä laiska kuin lahjakas, minkä myös Jukalla suoraan sanoin. ”Älä helvetissä ota”, taisi olla suora sitaatti jos oikein muistan. En tiedä, missä vaiheessa Pavelin ja HPK:n neuvottelut olivat ja vaikuttiko palautteeni missä määrin asiaan, mutta Pavel päätyi tuoksi kaudeksi Elitserieniin - ja voitti maalipörssin ja oli pistepörssin kakkonen. Eikähän tuo ihan vihkoon mennyt seuraavillakaan kausilla, jos tilastoja katsoo…

Ei ole Jukka muuten tarvinnut scouting-apuani sittemmin, ihme juttu.

Yksikään kiekkoilija ei selviä urastaan ilman loukkaantumisia. Loukkaantumisissa melkeinpä tärkeintä on se, kuinka tähän pakolliseen pahaan osaa suhtautua - toinen miettii, että tämä oli maailmanloppu, toinen palaa telakalta entistäkin vahvempana.

Itse selvisin kohtuullisen vähällä, enkä - toisin kuin monet kollegani - kärsi nykyään mistään urheilu-uran aikaisesta vammasta. Tosin ne muutamat pahemmat vammat sattuivat huonoon saumaan, kuten kaudella 1997-1998 kun TPS:ssä mursin pohjeluuni päivää ennen ensimmäistä harjoitusottelua ja elintärkeät treenimatsit jäivät väliin. Tai kun hyvän farmikauden jälkeen piti mennä takaisin Pohjois-Amerikkaan kaudella 1999-2000, löytyi kädestä välittömän leikkauksen vaatinut kasvain ja syksy oli aika lailla siinä.

Nämä olivat tietysti huonoa tuuria, mutta kerran meinasi käydä oikeasti köpelösti. East Coast Hockey Leaguessa syksyllä 1998 sain nimittäin mailasta niin pahasti silmään, että oli ihan milleistä kiinni, ettei näkö lähtenyt pysyvästi. Tilanne näytti täsmälleen tältä - joten säikähdin aika tavalla.

Onni onnettomuudessa oli, että vastustajan lapa osui täydellä voimalla noin puoli senttiä silmän yläpuolelle ja mennessään ainoastaan raapaisi silmää. Sairaalakeikka tuli, mutta selvisin lopulta noin viikon huililla.

Muistan vielä, kun kävin kotiuduttuani Biloxissa (home of the Mississippi Sea Wolves) silmälääkärissä ja lääkäri laittoi tutkimuksia varten pupilleja laajentavia silmätippoja. Tästähän seuraa se, että silmistä tulee todella valonarat.
Tutkimusten jälkeen piti sitten ajella takaisin kotiin kämppäkaverin vuosimallin -66 pick up Fordilla - jolla operoiminen asetti muutenkin omat haasteensa - ja ajamisesta ei meinannut tulla yhtikäs mitään, kun silmät eivät kestäneet kirkkautta yhtään. Ja tietysti oli oikein aurinkoinen päivä vielä, eikä edes aurinkolaseja messissä. 
Siinä sitten pää omassa sylissä ja silmät suurimman osan ajasta kiinni suhauttelin kotiin.

Sen urallani opin, että valmentajien suhtautuminen loukkaantumisiin ja sairasteluun vaihtelee. Pähkinänkuoressa voisi todeta, että mitä tyhmempi koutsi, sitä huonommin hän myös loukkaantumisiin suhtautui.

Kaudeksi 1994-1995 olin saanut sopimuksen juuri liigaan nousseeseen TuToon. Harjoituspelissä TPS:ää vastaan (oli muuten hyvä matsi, ensimmäinen paikallisvääntö ties miten pitkään aikaan ja Kupittaan hornankattila täynnä hurmioituneita turkulaisia, Juha "Pikkari" Virtanen ja Petteri Nummelin ottivat myllyt, oli nuori Saku Koivu ja niin edelleen) ja menin taklaamaan muuatta Raimo Summasta. No Rami ei ottanut asiaa huumorilla, vaan veti minulta takaapäin jalat alta. Summanen sai kakkosen ja minä kolmen viikon sairausloman.

Saikulla hinku oli tietysti kova takaisin mutta lonkka oli niin kipeä, että kun ei pystynyt niin ei pystynyt.
Parin viikon telakoinnin jälkeen en edelleenkään kärsinyt luistella ja menin nöyrästi ilmoittamaan asiasta päävalmentaja Seppo Suoraniemelle. Suoraniemi totesi, että ”huono juttu”, kääntyi ja käveli pois.

Etenkin nuoret pelaajat saattavat potea loukkaantumisesta jopa syyllisyyttä, vaikka eihän asialle mitään mahda. Niin podin itsekin, joten se oli rohkaiseva keskustelu päävalmentajan kanssa se. No, aika nopsaan olivat Sepon päivät liigavalmentajana taputeltu. 

Vladimir Jursinov, jonka ajatusmaailmaan pääsin tutustumaan vuoden verran kaudella 1997-1998, oli myös sitä mieltä, että loukkaantuminen oli lähtökohtaisesti pelaajan oma vika. Hän tosin oli niin pesunkestävä neuvostosysteemin kasvatti, että tämä Jursille anteeksi annettakoon. Kun itse olin tuolla kaudella vitoskentän miehiä, niin en lähde pappaa sen enempää arvostelemaan, koska se helposti tulkitaan katkeran vilttimiehen avautumiseksi, mutta yhden keissin kerron.

Kesällä treenattiin TPS:n kanssa Turun Ruissalon huikeissa maisemissa. Tepsillä oli siellä komea harjoituskeskus, vaikkakin harjoittelu oli lähinnä juoksemista pitkin Ruissaloa. Ja sitä oli paljon, mutta olipahan äijät kunnossa. Jos hommaa valtakunnan parhaat pelaajat (johon en tässä yhteydessä lue itseäni) ja treenauttaa heidät valtakunnan kovimpaan kuntoon, niin silloin voitetaan mestaruuksia. Siihen pakettiin ei enää kummoisia taktiikoita vaadittu, ei tuohon aikaan anyway.

No, kerran yksi parikymppinen kaveri oli kovassa kuumeessa mutta tuli nöyrästi Ruissaloon asti ilmoittamaan valmentajalle henkilökohtaisesti, että on kipeä. Tähän Jursi, että ”nyt ei ole aikaa sairastaa!” ja pisti pojan juoksemaan muiden mukana. Elettiin siis kesä- tai heinäkuuta, joten en tiedä milloin Jursin mielestä sitten oli ”aikaa sairastaa”. Tai tiedän: ei milloinkaan.

Sinne kun olisi tuupertunut Ruissalon metsään, niin olisi ollut aikaa sairastaa ihan pitemmänkin kaavan mukaan.

Toki ajat ovat näistä muuttuneet. Vaikea on kuvitella vaikkapa jonkun Lauri Marjamäen suuhun edellä mainittuja kommentteja. Tai oikeastaan kenenkään huippuvalmentajan. Mutta johan noista tapauksista on tovi.

Varmaan nykyään jo luotetaan, että pelaaja tietää itse, onko hän pelikunnossa vai ei. Yleensähän asia on niin päin, että pelaaja yrittää kehiin liian aikaisin ja keskenkuntoisena. Etenkin lätkässä kun tavataan ajatella, että on tietyn sortin kovuuden merkki, jos pelaa loukkaantuneena.

Tähän voisin siteerata nuorten maajoukkueessa kanssani yhtä aikaa pelannutta Jani Nikkoa, joka joutui lopettamaan uransa polvivamman takia. Pelien loppumista vauhditti mahdollisesti jopa vuosilla se, että Nikko kampesi väkisin kehiin ennen aikojaan puudutuspiikkien ja kortisonin voimalla, vaikka polvi oli kaikkea muuta kuin kunnossa.

”Se ei ole kova jätkä, joka pelaa loukkaantuneena, vaan se, joka uskaltaa sanoa, että nyt ei pysty”.

4.11.2015 15:17

Merisusien karu loppu

Ehdin kiekkourani aikana nähdä maiseman poikineen. Joskus paikkakunta vaihtui omasta tahdosta, toisinaan jonkun muun tahdosta. Milloin se tapahtui jonkun muun tahdosta, niin eipä siinä ollut nokan koputtamista, hommaa jos meinasi ammatikseen tehdä, niin se oli sen varjopuoli - tai näin jälkikäteen ajateltuna enemmänkin rikkaus. Ja helppohan se oli tuolloin, kun ei ollut perhettä eikä muitakaan velvoitteita. Sitä mentiin, minne nenä näytti. 

Yksi paikka jäi erityisesti mieleen ja se oli Biloxi Mississipissä. 

Kausi 1997-1998 oli ollut vaikea. Olin saanut sopimuksen huippujoukkue TPS:ään, mutta mursin kesällä pohjeluun ja koko kausi meni popcorn-osastolla. Toki nippu oli niin kova, että olisi siinä ollut tekemistä ottaa paikka ilman vastoinkäymisiäkin. Piipahdin kauden aikana lainassa Lukossa ja divarissa Hermeksessä (katsokaas muuten Herpan rosteria tuolta talvelta, oli mukana muitakin pelimiehiä kuin meitsi...). 

Keväällä ei vaihtoehtoja jonoksi asti ollut, joten päätin suunnata takaisin Pohjois-Amerikkaan, jossa olin pelannut yliopistosarjaa kaksi edellistä kautta. Sanoin agentille, että etsii minkä tahansa paikan niin se kelpaa.

Sain sitten sopimuksen IHL-liigaan, mikä olikin tosi hyvä homma. Olihan sittemmin kuopattu IHL tuohon aikaan yhtä arvostettu sarja kuin AHL. Ja vielä Orlandoon Floridaan, jumaleissön!

Diili oli kaksisuuntainen (IHL-East Coast), mikä oli agentin mukaan ihan rutiinikäytäntö. No, harjoitusleiri meni hyvin ja paikan piti olla selvä. Kun muutama päivä ennen sarja-avausta minut siirrettiin ykkös/kakkoskentästä neloseen - hyökkääjäksi - tajusin, että ei paikka olekaan ihan niin selvä.  

Niinpä löysin itseni pian lentämästä kohti New Orleansia, josta minut tulisi hakemaan Mississippi Sea Wolvesin heppu. Samalla sarja vaihtui East Coast Hockey Leagueksi. "You'll be right back!", lohdutteli Orlandon koutsi.

No se "right back" oli lopulta kolme kuukautta eli pelasin Mississipissä puoli kautta käytännössä. Mutta eipä tuo haitannut, meillä oli siellä mainio nippu ja jengissä oli tekemisen meininki. Treenattiin kovaa ja pelattiin vielä kovemmin. Vapaa-aikana hommailtiin poikaporukassa kaikkea mukavaa...

Mikä jäi etenkin mieleen, oli yhteisöllisyys, mikä syvässä etelässä vallitsi. Fanit olivat todella hyvin meiningissä mukana ja järjestivät milloin mitäkin happeningiä. Edellisellä kerralla kerroin pelireissusta, jossa kierrettiin neljä eri kaupunkia neljässä illassa, ja kun tulimme viimeisen matsin jälkeen aamuyöllä takaisin, meitä oli fanilauma vastassa. Olivat jopa keränneet kolehdin ja jokainen pelaaja sai 50 taalan bonuksen! Aika hieno ele, sanoisin.

Tuollaisen jälkeen sitä tuppaa kentälläkin antamaan kaikkensa, vaikka vähän väsyttäisikin.

Usein kävimme myös syömässä fanien kotona, ja joskus joku vähän varakkaampi kaveri saattoi pyytää meitä ravintolaan syömään ja makseli viulut.

Voin vain kuvitella sitä menoa ja meininkiä, kun joukkue tuolla kaudella voitti mestaruuden seitsemännessä pelissä vaikka oli jo sarjassa matsein 3-1 häviöllä.

Kaupunkinakin se oli mielenkiintoinen tuttavuus, koska Biloxi elää (tai ainakin eli) kasinoista. Siellä mekin iltaa vietimme milloin vietimme black jackia pelaamassa. Ykköstaaloilla tietty, keskipalkka kun oli siinä 2000 dollarin luokkaa kuukaudessa - millä toki tuli toimeen mutta ei kasinobusinesta sentään rahoitettu...

Kasinoihin liittyi sellainenkin detalji, että ne eivät lakiteknisistä syistä saaneet sijaita mantereella. Näin ollen ne olivat joko laivoja tai sitten meren puolelle paalujen varaan rakennettu - minkä historia osoitti olevan vähän paskempi homma. 

Vuonna 2005 hurrikaani Katrina iski täydellä voimallaan Biloxiin ja se oli käytännössä Sea Wolvesin loppu. Joukkue yritti vielä jonkun vuoden rimpuilla, mutta ei noussut jaloilleen. 

Todella sääli. 

25.10.2015 20:21

Marraaaskuuu....

Se on se aika vuodesta, että eipä juuri mieltä ylennä ulkona pörrätä. On pimeää ja märkää ja kylmää ja tuntuu niin kuin kaikkia ottaisi pannuun. 

Kalenteri pyörähtää näinä päivinä marraskuulle, joka jääkiekossa on todennäköisesti kuukausista raskain, eikä vähiten edellä mainitusta johtuen. Menet hallille, on pimeää, tulet hallilta, on pimeää. Sarjan alusta on kulunut jo puolitoista kuukautta, joten alkurynnistys on ehtinyt laantua perussuorittamiseksi, ja joulutaukoon on siihenkin monta viikkoa.

Siinä kun marraskuisena keskiviikkoaamuna pakkaat kimpsut ja kampsut kukonlaulun aikaan ja lähdet sahaamaan bussilla kohti Rovaniemeä, niin kyllähän se miestä syö - ei sille mitään mahda.

On ihan ymmärrettävää, että valmentajat ja joukkueenjohtajat yrittävät keksiä näinä aikoina kaikenlaista hassunhauskaa piristystä pelaajien arkeen. Niin kuin erään kerran, kun KalPa meni Espooseen. Kyseessä oli yökeikka ja pelaajille ei kerrottu etukäteen, missä yövytään. Sitten bussi ajoi keskelle ei mitään johonkin majataloon jne. 

Olihan se vaihtelua, mutta miten kävi ainoassa oleellisessa eli seuraavan päivän pelissä? KalPa hävisi muistaakseni 8-0 tai ainakin sinnepäin.

Tuo on asia, johon joukkueet näinä syksyn pimeinä hetkinä usein sortuvat. Pelaajia yritetään "piristää" kaiken maailman oheistoiminnalla, ja parin päivän reissuun saatetaan räätälöidä ohjelmaa suunnilleen minuuttiaikataululla. Lopputulos: kun matsi alkaa, pelaajat ovat ihan puhki muusta puuhastelusta.

Pohjois-Amerikassa pelireissut saattoivat kestää pahimmillaan pari viikkoa, mutta kaikki energia suunnattiin siihen, että illalla kun kiekko putosi jäähän, porukka oli valmis. Muistan erään reissun Mississipissä ECHL:ssä, kun meillä oli neljä matsia putkeen peräkkäisinä iltoina - kaikki vieraissa ja eri paikkakunnalla. Homma hoidettiin niin, että illalla edellisen matsin jälkeen hypättiin bussiin (jossa oli nukkumapaikat), matkustettiin yö seuraavalle paikkakunnalle, tultiin aamulla perille ja jatkettiin unia hotellissa puolillepäivin. Sen jälkeen syötiin ja kukin vietti iltapäivän niin kuin vietti.

En tiedä, oliko tämä oikea tapa vai väärä, mutta kaikki matsit voitettiin tuolla reissulla. Toki jengi oli hyvä ja eteni aina mestaruuteen asti, mutta silti.

Yksi iso asia, joka ei välttämättä saa ansaitsemaansa huomiota on se, kuinka valmentaja pystyy sytyttämään joukkonsa syksyn ja talven pimeinä hetkinä. Väsymys iskee, jalat tuntuvat painavan tonnin, joka toisella pelaajalla on jonkin sortin vamma, ja innostua vaan pitäisi vaikka väkisin. Silloin pitää jonkun vähän jeesata sytytyshommissa, ja se joku on valmentaja.

Tässä oli Jarno Pikkarainen poikkeuksellisen hyvä. Jarno pystyi ennen matsia pitämään sellaisen palopuheen, että perus HeKi-kamppailu tuntuikin yhtä äkkiä Stanley Cupin finaalilta. Ja tällä asialla muuten on aika iso merkitys.

Pikesta puheen ollen, voisinkin joku kerta vähän turinoida valmentajista, joita minulla ehti urani aikana olla - ja heitähän ehti. Yksi jo esiintyykin toisessa linkissä...

Tsemppiä Jokipojille syksyn pimeyteen.

Hesarissa oli reilu viikko sitten mainio mutta surullinen tarina 28-vuotiaana kuolleesta NHL-tappelija Derek Boogaardista (linkissä New York Times dokumentti miehestä). Artikkelista tuli mieleen oma kirjoitukseni neljän vuoden takaa (Karjalainen 10.10.2011). Sen pontimena oli entisen joukkuetoverini Wade Belakin menehtyminen melko lailla vastaavissa olosuhteissa. Kirjoitus ohessa. 

SM-liigassahan ei sattuneesta syystä juuri hanskata enää, ja myös NHL:ssä paine tappeluita vastaan kasvaa. Mutta vähintään yhden uhrin muutos vielä vaatii, se on valitettava fakta.

Tämä tästä aiheesta minun osaltani, ettei nyt tyystin myllyosastolle mene... Ensi kerralla jotain valoisampaa. 

 

Vasta kuolemat kyseenalaistivat NHL-tappeluiden mielekkyyden 
Kolumni 
Arttu Käyhkö 
Kiekkoilin aikoinaan kolme kautta sarjoissa, joissa tappelut kuuluivat olennaisena osana peliin. Olennaisen osana tarkoittaa tässä sitä, että jokaisessa joukkueessa oli tappelemiseen erikoistunut pelaaja tai useampi, ja se oli tavallaan sallittua myös sääntöjen puitteissa - tappelusta sai toki jäähyn, mutta ulosajoon se johti vain poikkeuksellisen törkeissä tapauksissa.
Tässä valossa en pidä tappeluita olennaisena osana esimerkiksi SM-liigaa siitäkään huolimatta, että niitä nähdään täälläkin harva se kierros. Enkä siitäkään huolimatta, että osa liigavalmentajista eittämättä ajattelee, että tappeluilla voidaan vaikuttaa ottelun kulkuun - jos ei meneillään olevan, niin seuraavan.
 
Olen seurannut parin metrin päästä kymmeniä tappeluita ja muutamaan osallistunut itsekin. Kokemuksesta voin kertoa, että kun alan miehet alkavat tosissaan hakata toisiaan, siitä on leikki kaukana. Silloin jos sattuu tanssimaan väärän partnerin kanssa, siinä voi oikeasti päästä hengestään. Sen tosin tietävät tappelijat itsekin ja keskittyvät lyömään toisiaan.
Tappelijan roolia rankempaa ei jääkiekossa ole. Joka kerta, kun nämä niin sanotut enforcerit menevät jäälle, he tietävät, että kohta voi tulla turpaan. Poskelle siirtyneen nenän voi siirtää takaisin ja hampaat uusiksi laittaa, mutta rökityksen tuomaan häpeän tunteeseen on vaikeampi löytää lääkkeitä. Ei ole ihme, että kaukaloiden järjestysmiehistä moni on kärsinyt päihdeongelmista ja masennuksesta.
 
Yllättävää kyllä, myös kahinakulttuurin syntysijoilla Pohjois-Amerikassa on alettu miettiä touhun mielekkyyttä. Lukuisat uran päättäneet aivotärähdykset ja muut pikkujutut eivät siihen vielä riittäneet, vaan tarvittiin viikatemiehen vakuutteluja.
Pari vuotta sitten 21-vuotias harrastelijakiekkoilija kuoli tappelussa lyötyään päänsä jäähän. Lopullisesti asia nousi tapetille tänä kesänä, kun peräti kolme NHL-tappelijaa menehtyi: kaksi ilmeisesti oman käden kautta ja kolmas alkoholin ja särkylääkkeiden yliannostukseen.
On toki mahdollista, että Wade Belakille, Rick Rypienille ja Derek Boogaardille olisi käynyt yhtä traagisesti, vaikka he olisivat olleet pehmeäkätisiä tähtihyökkääjiä tai vaikkapa putkimiehiä, mutta aika vähälle huomiolle tuo näkökulma on jäänyt.
 
Tähän saakka NHL:n pomot ovat puolustelleet tappeluita sillä, että kansa haluaa nähdä niitä. Pelin lopputuleman kannalta hanskojen pudottaminen on jo pitkään ollut toisarvoisia, mutta "tuotteen" kannalta sitä pidetään edelleen välttämättömänä - tai ainakin on pidetty tähän asti.
Tarvittiin neljän nuoren miehen ennenaikainen kuolema ennen kuin alettiin puhua ääneen, että ehkä on olemassa sellaisiakin katsojia, jotka jäävät tappeluiden takia kotiin.
Tappelut ovat jääneet jalkoihin myös NHL:n pelillisestä kehityksestä. Peli on nykyisin niin nopeaa ja kaikenlainen roikkuminen karsittu pois, että 110 kiloa rystysiä ei yksinkertaisesti pysy vauhdissa mukana.
Niinpä esimerkiksi pudotuspeleissä, joissa ei enää ole varaa hölmöillä, kaukalopoliisit istuvat katsomossa ja yrittävät mahduttaa perhoskoiran kokoista nyrkkiään popcorn-kulhoon. 

Kokonaan tappelemisesta ei haluta eroon NHL:ssä sen paremmin kuin SM-liigassakaan, sen verran tärkeänä draaman elementtinä sitä pidetään.
Mutta sekin päivä on koko ajan lähempänä, että leipäänsä ei pelkällä nyrkkien heiluttamiselle ansaitse enää kukaan missään sarjassa.
Ja kun minä silloin ajattelen vanhaa joukkuetoveriani Wade Belakia, 35-vuotiaana kuollutta kahden pienen lapsen isää, toivon, että hän olisi tullut maailmaan vähän myöhemmin. 

 

 

Piipahdin viikolla vanhoilla kulmilla Manchesterissä,  jossa pelasin joululta kevääseen kaudella 1999-2000. Lopulta Englannin visiitti kesti puolitoista kautta, kun menin vielä Newcastleen seuraavaksi kaudeksi.

Englannissa pelaamista saa selitellä vielä nykyäänkin aika usein, mutta lätkähän siellä ei ollut ollenkaan hassumpaa. Olin syksyllä 1999 odottanut kotona repalaisen syksyn (käsileikkaus, Jokipojat ja Pelicans) jälkeen työpaikkaa ja hyppäsin Manchesterin koneeseen suunnilleen päivän varoitusajalla. Sitten kun ensimmäisessä matsissa Stormin riveissä oli 11 000 katsojaa, niin mietin, että ei tämä paskempi paikka taida ollakaan. Halli, Manchester Evening News Arena, oli moderni 20 000 katsojan areena, joten ei ollut puitteissa tosiaan valittamista.

Porukkakin oli hyvä ja ollut mukana europeleissäkin samana syksynä. Omakin peli kulki, tosin sain kiekon niin kipeästi jalkaan, että jouduin kuukaudeksi telakalle. Lopulta matsit jäivät Stormin riveissä 14:ään. 

Käytännössä palettia briteissä pyörittivät kanukit valmennusta ja seurajohtoa myöten. Esimerkiksi Newcastlessa meillä oli rosterissa tasan yksi britti, eikä hänkään juuri minuutteja saanut. Joku kolmosveskari saattoi myös olla alkuasukas.

Jos nimen perässä on englannin lippu, tarkoittaa se käytännössä kahden passin kanukkeja. Joku Jonathan Weaver oli poikkeus, hän teki engelsmannina hyvän uran kotimaassaan ja oli yksi sarjan parhaita pelaajia. Ja kun tilastoja katsoo, niin taitaa Sunderlandin poika pelata yhä. 

Se toki on todettava, että organisaatioissa oli isoja eroja. Siinä kun Stormissa kaikki oli hoidettu viimeisen päälle, oli seuraava talvi Newcastlessa aikamoista puuhastelua. Tuolloin Hjallis Harkimo ja Jokerit puuhasivat Euroopan valloitusta, ja Englannissa tukikohta rakennettiin Newcastleen. Jos joku siis ihmetteli logoa, niin se oli sama kuin Jokereilla tuohon aikaan. Jester tarkoittaa narria.

Meitä oli seitsemän suomalaista pelaajaa - tai kahdeksan jos Rajamäen Erkin piipahdus lasketaan -, ja Jalosen Jukka (joka toki oli vielä nobody tuohon maailman aikaan) koutsina. Käytiin ennen lähtöä kuuntelemassa Virmasen höpötyksiä Helsingissä ja kaikki näytti oikein hyvältä. Satsaukset olivat kovia ja suunnitelmat suuria. 

Mutta eipä mennyt kuin pari kuukautta, kun Jokerit ilmoitti luopuneensa osuudestaan ja paikalliset sepät ottivat ohjat. Long story short: lopulta jäätiin sarjassa viimeiseksi, Jalonen sai kenkää, ei päästy pleijareihin ja sisään jäi kolmen kuukauden tili. Se vähän veetutti, etenkin kun palkanmaksu oli takapainotteinen vain ja ainoastaan siitä syystä, että Jokerit näin toivoi.

Muutenhan sellaiseen ei kukaan ikinä suostu. Mutta eipähän siinä osannut pullikoida, kun Virmas-Matti vakuutti, että "nyt ei tarvitse ainakaan palkoista olla huolissaan". 

Minulla jäi saamatta 70 000 markkaa, että kyllähän se otti pattiin. Aika hiljainen kesä oli tulossa.

Joku tonni saatiin myöhemmin paikallisesta palkkaturvasta, mutta aika laiha oli lohtu. Mutta sellaista se on joskus.  

PS. Kuvassa Stormin aikainen pelaajakortti, jonka löysin netistä. Hieno.

23.9.2015 11:29

Freddy

Ynnäilin tuossa pelanneeni aikuisiällä 17 eri seurassa (Jokipojat laskin kolmeen kertaan, koska visiiteillä oli sen verran väliä - vaikka tietysti joku Haapala oli ja pysyi). Jos laskee, että joukkueessa on noin 20 pelaajaa, ehdin kurvailla urani aikana 340 eri joukkuetoverin kanssa. Siihen mahtuu monenlaista persoonaa.

Näistä yksi oli Frederik Oduya. Freddy oli ruotsalainen, tummaihoinen ja tappelija, joten ymmärtänette, että mies jäi mieleen. Pelasimme Freddyn kanssa yhtä aikaa Orlandossa IHL:ää kaudella 1998-1999 ja meidät treidattiin yhtä aikaa Saint Johniin AHL:ään. Näissä pyörteissä meistä tuli kavereita ja vietimme paljon aikaa kimpassa. Jos nimi muuten vaikuttaa tutulta, niin se johtunee siitä, että Freddyn pikkuveli on Johnny Oduya, joka tahkoaa taaloja NHL:ssä. Poikien isä on kenialainen, mistä tumma hipiä.

Freddy oli äärimmäisen sivistynyt kaveri. Hän luki paljon ja käytti sellaisia englannin sanoja, joita edes alkuasukkaat eivät aina ymmärtäneet: "Quit using those fancy words, Freddy! Fuckin´ ay!", kuten kanukit asian ilmaisivat.  Erään kerran Freddy tavaili bussissa Hitlerin Mein Kampfia, ja silloin piti kyllä käydä ihan kysymyssä, että onko kaikki ok. Freddy vaan naureskeli. 

Freddy meni Pohjois-Amerikkaan jo junnuna, eikä hän suinkaan alussa ollut "tough guy", mitä termiä hän itse itsestään käytti. Mutta jos pelityyli oli mikä oli ja kaveri vahva kuin härkä, niin oli aika ilmeistä, että myllyt olivat pian osa ruokavaliota. Ja kyllähän ihonvärikin asiaan osaltaan vaikutti, ovathan tummaihoiset NHL-pelaajat aika usein olleet tuon osaston miehiä. Ehkä ei enää samalla tavalla, toivotaan niin.

Freddy toki ymmärsi, mikä on homman nimi ja teki mitä piti. Ei hän siitä erityisesti tykännyt, vaan kertoi joskus, miten kiva olisi mennä pelaamaan Ruotsiin vaikka ruokapalkalla, kunhan voisi keskittyä ihan vaan kiekkoiluun. 

Tuli yksi huvittava tapaus mieleen, kun näitä muistelin. Meillä oli Saint Johnissa, joka siis oli Calgaryn farmijoukkue, kovat kähinät Frederictonin kanssa, se kun oli saman provinssin porukka plus verivihollisen Montrealin farmijengi. Frederictonin kovanaama oli Dave Morissette, jonka kanssa Freddy usein otti yhteen. 

Me kevääksi joukkueeseen tulleet asuimme samassa hotellissa kuin vierasjoukkue. Meillä oli ollut edellisiltana tuima matsi juuri Frederictonia vastaan ja sama porukka oli vastassa taas tänä kyseisenä iltana. Freddy ja Morissette olivat myllyttäneet edellisillan ottelussa ihan pitkän kaavan mukaan. 

Olimme Freddyn kanssa matkalla hallille ja seisoimme hotellin hississä, kun hissin ovi avautui. Siellä oli kyseinen Morissette ja muutama muu Canadiensin pelaaja. Eipä siinä, jätkät astuivat hissiin ja minä ja Freddy moikattiin kohteliaasti. Sen jälkeen olikin sitten vähän hiljaisempaa. Freddy ja Dave tuijottelivat kenkiensä kärkiä, molemmilla naama ruvella edellisillan kähinästä. Minua tilanne huvitti suuresti, mutta aika kivutta sain pidettyä naaman peruslukemilla.

Ihan vaan kun siitä hissihiljaisuudesta usein puhutaan...

Googlailin Freddyn myöhempiä vaiheita tätä kirjoitusta varten ja surukseni sain tietää, että kaveri oli kuollut moottoripyöräonnettomuudessa vuonna 2011. R.I.P.

Mutta illalla sitten Jokipoikia kannustamaan. Otan Haapalan mukaan ja laitan Instagramiin kuvia kahden miehen puukkoraadistamme. Käykää tsekkaamassa @mehtimakelainen.

Siellä on aika niukalti matskua vielä, mutta Harri the Huoltaja oli saanut uuden luurin ja lupasi korjata tilanteen...

Lätkäkausi on niin pitkä, että porukalla kuin porukalla siihen mahtuu ylämäkiä ja alamäkiä: suomeksi siis välillä tulee pataan vaikka mitä tekisi ja toisaalta sopivassa liidossa voittoja saattaa ropista vähän huonommallakin pelillä.

Olennaista on, että ei ala muutaman tappion jälkeen panikoimaan ja vastaavasti muutaman voiton jälkeen ei ala luulla, että tämähän ei ole kuin rallatella vaan.

Oikeastaan molemmista tapauksista hyvä esimerkki löytyy kaudelta 2001-2002, kun pelasin Itävallan pääsarjaa Zell am See:ssä (www.ek-zellereisbaeren.at).

Meillä oli sarjan keskikastin porukka, mutta kuinka ollakaan oltiin voitettu viisi matsia putkeen. Seuraavaksi oli tulossa kotiottelu aina kovaa Villachia vastaan (voitti lopulta mestaruuden tuolla kaudella) ja yksi sponsori ilmoitti, että vielä jos tämän klaaraatte, niin illalla on pöydällä sampanjaa niin paljon kuin jaksatte juoda.

No eipähän kiekkoporukkaa juuri paremmin motivoida voi ja niin kaatui Villach. Sponsori piti lupauksensa ja sampanja virtasi. Vedettiin ilta ylävitosia ja kuorolaulettiin "We are the Champions" muutamaan kymmeneen kertaan.

Arvaako kukaan mihin tarina johtaa? Varmaankin arvaa.

Seuraavat kuusi matsia tuli turpaan niin, että tukka lähti - tai itse asiassa valmentaja - sillä putken päätteeksi koutsi (muuan Timo Sutinen) sai kenkää. Sutisen tilalle tuli itävaltalainen terveystarkastaja, josta enemmän joskus myöhemmin, mutta kausi olikin sitten pitkälti taputeltu.  

Mikä oli tarinan opetus: älä nuolaise ennen kuin tipahtaa, älä edes sampanjaa.

PS. Laitan jatkossa linkkejä lähteisiin, jostain syystä ainakaan kotikoneelle linkkien kopsaaminen ei onnistunut. Plus että jouduin kirjoittamaan tämän kolmeen kertaan #perkele.

16.9.2015 10:25

Pilke silmäkulmassa

Näin tuli minustakin bloggari, tätä taiteenlajia en nimittäin ole aiemmin harrastanut. Karjalan Heili siis hankki Mehtimäkeläisen Karjalaiselta, ja olen asiasta kovasti innoissani. Olihan sivusto vankassa seurannassa jo silloin, kun toimittajan urani oli vasta pilke silmäkulmassa.

 
 
 

mehtimakelainen.net © 2015 Karelia Viestintä Oy -kaikki oikeudet pidätetään.