2.12.2015 22:32

Vaikka tekee kipeää, ei haittaa! Vai haittaako?

Kirjoittaja 
Arvostele
(5 ääntä)

Yksikään kiekkoilija ei selviä urastaan ilman loukkaantumisia. Loukkaantumisissa melkeinpä tärkeintä on se, kuinka tähän pakolliseen pahaan osaa suhtautua - toinen miettii, että tämä oli maailmanloppu, toinen palaa telakalta entistäkin vahvempana.

Itse selvisin kohtuullisen vähällä, enkä - toisin kuin monet kollegani - kärsi nykyään mistään urheilu-uran aikaisesta vammasta. Tosin ne muutamat pahemmat vammat sattuivat huonoon saumaan, kuten kaudella 1997-1998 kun TPS:ssä mursin pohjeluuni päivää ennen ensimmäistä harjoitusottelua ja elintärkeät treenimatsit jäivät väliin. Tai kun hyvän farmikauden jälkeen piti mennä takaisin Pohjois-Amerikkaan kaudella 1999-2000, löytyi kädestä välittömän leikkauksen vaatinut kasvain ja syksy oli aika lailla siinä.

Nämä olivat tietysti huonoa tuuria, mutta kerran meinasi käydä oikeasti köpelösti. East Coast Hockey Leaguessa syksyllä 1998 sain nimittäin mailasta niin pahasti silmään, että oli ihan milleistä kiinni, ettei näkö lähtenyt pysyvästi. Tilanne näytti täsmälleen tältä - joten säikähdin aika tavalla.

Onni onnettomuudessa oli, että vastustajan lapa osui täydellä voimalla noin puoli senttiä silmän yläpuolelle ja mennessään ainoastaan raapaisi silmää. Sairaalakeikka tuli, mutta selvisin lopulta noin viikon huililla.

Muistan vielä, kun kävin kotiuduttuani Biloxissa (home of the Mississippi Sea Wolves) silmälääkärissä ja lääkäri laittoi tutkimuksia varten pupilleja laajentavia silmätippoja. Tästähän seuraa se, että silmistä tulee todella valonarat.
Tutkimusten jälkeen piti sitten ajella takaisin kotiin kämppäkaverin vuosimallin -66 pick up Fordilla - jolla operoiminen asetti muutenkin omat haasteensa - ja ajamisesta ei meinannut tulla yhtikäs mitään, kun silmät eivät kestäneet kirkkautta yhtään. Ja tietysti oli oikein aurinkoinen päivä vielä, eikä edes aurinkolaseja messissä. 
Siinä sitten pää omassa sylissä ja silmät suurimman osan ajasta kiinni suhauttelin kotiin.

Sen urallani opin, että valmentajien suhtautuminen loukkaantumisiin ja sairasteluun vaihtelee. Pähkinänkuoressa voisi todeta, että mitä tyhmempi koutsi, sitä huonommin hän myös loukkaantumisiin suhtautui.

Kaudeksi 1994-1995 olin saanut sopimuksen juuri liigaan nousseeseen TuToon. Harjoituspelissä TPS:ää vastaan (oli muuten hyvä matsi, ensimmäinen paikallisvääntö ties miten pitkään aikaan ja Kupittaan hornankattila täynnä hurmioituneita turkulaisia, Juha "Pikkari" Virtanen ja Petteri Nummelin ottivat myllyt, oli nuori Saku Koivu ja niin edelleen) ja menin taklaamaan muuatta Raimo Summasta. No Rami ei ottanut asiaa huumorilla, vaan veti minulta takaapäin jalat alta. Summanen sai kakkosen ja minä kolmen viikon sairausloman.

Saikulla hinku oli tietysti kova takaisin mutta lonkka oli niin kipeä, että kun ei pystynyt niin ei pystynyt.
Parin viikon telakoinnin jälkeen en edelleenkään kärsinyt luistella ja menin nöyrästi ilmoittamaan asiasta päävalmentaja Seppo Suoraniemelle. Suoraniemi totesi, että ”huono juttu”, kääntyi ja käveli pois.

Etenkin nuoret pelaajat saattavat potea loukkaantumisesta jopa syyllisyyttä, vaikka eihän asialle mitään mahda. Niin podin itsekin, joten se oli rohkaiseva keskustelu päävalmentajan kanssa se. No, aika nopsaan olivat Sepon päivät liigavalmentajana taputeltu. 

Vladimir Jursinov, jonka ajatusmaailmaan pääsin tutustumaan vuoden verran kaudella 1997-1998, oli myös sitä mieltä, että loukkaantuminen oli lähtökohtaisesti pelaajan oma vika. Hän tosin oli niin pesunkestävä neuvostosysteemin kasvatti, että tämä Jursille anteeksi annettakoon. Kun itse olin tuolla kaudella vitoskentän miehiä, niin en lähde pappaa sen enempää arvostelemaan, koska se helposti tulkitaan katkeran vilttimiehen avautumiseksi, mutta yhden keissin kerron.

Kesällä treenattiin TPS:n kanssa Turun Ruissalon huikeissa maisemissa. Tepsillä oli siellä komea harjoituskeskus, vaikkakin harjoittelu oli lähinnä juoksemista pitkin Ruissaloa. Ja sitä oli paljon, mutta olipahan äijät kunnossa. Jos hommaa valtakunnan parhaat pelaajat (johon en tässä yhteydessä lue itseäni) ja treenauttaa heidät valtakunnan kovimpaan kuntoon, niin silloin voitetaan mestaruuksia. Siihen pakettiin ei enää kummoisia taktiikoita vaadittu, ei tuohon aikaan anyway.

No, kerran yksi parikymppinen kaveri oli kovassa kuumeessa mutta tuli nöyrästi Ruissaloon asti ilmoittamaan valmentajalle henkilökohtaisesti, että on kipeä. Tähän Jursi, että ”nyt ei ole aikaa sairastaa!” ja pisti pojan juoksemaan muiden mukana. Elettiin siis kesä- tai heinäkuuta, joten en tiedä milloin Jursin mielestä sitten oli ”aikaa sairastaa”. Tai tiedän: ei milloinkaan.

Sinne kun olisi tuupertunut Ruissalon metsään, niin olisi ollut aikaa sairastaa ihan pitemmänkin kaavan mukaan.

Toki ajat ovat näistä muuttuneet. Vaikea on kuvitella vaikkapa jonkun Lauri Marjamäen suuhun edellä mainittuja kommentteja. Tai oikeastaan kenenkään huippuvalmentajan. Mutta johan noista tapauksista on tovi.

Varmaan nykyään jo luotetaan, että pelaaja tietää itse, onko hän pelikunnossa vai ei. Yleensähän asia on niin päin, että pelaaja yrittää kehiin liian aikaisin ja keskenkuntoisena. Etenkin lätkässä kun tavataan ajatella, että on tietyn sortin kovuuden merkki, jos pelaa loukkaantuneena.

Tähän voisin siteerata nuorten maajoukkueessa kanssani yhtä aikaa pelannutta Jani Nikkoa, joka joutui lopettamaan uransa polvivamman takia. Pelien loppumista vauhditti mahdollisesti jopa vuosilla se, että Nikko kampesi väkisin kehiin ennen aikojaan puudutuspiikkien ja kortisonin voimalla, vaikka polvi oli kaikkea muuta kuin kunnossa.

”Se ei ole kova jätkä, joka pelaa loukkaantuneena, vaan se, joka uskaltaa sanoa, että nyt ei pysty”.

Luettu 2984 kertaa Päivitetty: 2.12.2015 22:57
Arttu Käyhkö

Kirjoittaja on Jokipoikien ex-kapteeni, joka ehti pelata vuonna 2005 päättyneellä urallaan Joensuun lisäksi joitain pelejä SM-liigaa (TPS, Lukko ja Pelicans) sekä useita vuosia ulkomailla Pohjois-Amerikassa, Englannissa ja Itävallassa. Peliuran jälkeen Käyhkö oli Jokipoikien Mestis-joukkueen kakkosvalmentajana kolmen kauden ajan (2006-2009).

Toimii nykyään Joensuun kaupunkilehti Karjalan Heilin päätoimittajana.

Muita artikkeleita tässä kategoriassa: « Merisusien karu loppu Scouting report »
 

Tämän blogin kirjoitukset

 
 
 

mehtimakelainen.net © 2015 Karelia Viestintä Oy -kaikki oikeudet pidätetään.