4.11.2015 15:17

Merisusien karu loppu

Kirjoittaja 
Arvostele
(4 ääntä)

Ehdin kiekkourani aikana nähdä maiseman poikineen. Joskus paikkakunta vaihtui omasta tahdosta, toisinaan jonkun muun tahdosta. Milloin se tapahtui jonkun muun tahdosta, niin eipä siinä ollut nokan koputtamista, hommaa jos meinasi ammatikseen tehdä, niin se oli sen varjopuoli - tai näin jälkikäteen ajateltuna enemmänkin rikkaus. Ja helppohan se oli tuolloin, kun ei ollut perhettä eikä muitakaan velvoitteita. Sitä mentiin, minne nenä näytti. 

Yksi paikka jäi erityisesti mieleen ja se oli Biloxi Mississipissä. 

Kausi 1997-1998 oli ollut vaikea. Olin saanut sopimuksen huippujoukkue TPS:ään, mutta mursin kesällä pohjeluun ja koko kausi meni popcorn-osastolla. Toki nippu oli niin kova, että olisi siinä ollut tekemistä ottaa paikka ilman vastoinkäymisiäkin. Piipahdin kauden aikana lainassa Lukossa ja divarissa Hermeksessä (katsokaas muuten Herpan rosteria tuolta talvelta, oli mukana muitakin pelimiehiä kuin meitsi...). 

Keväällä ei vaihtoehtoja jonoksi asti ollut, joten päätin suunnata takaisin Pohjois-Amerikkaan, jossa olin pelannut yliopistosarjaa kaksi edellistä kautta. Sanoin agentille, että etsii minkä tahansa paikan niin se kelpaa.

Sain sitten sopimuksen IHL-liigaan, mikä olikin tosi hyvä homma. Olihan sittemmin kuopattu IHL tuohon aikaan yhtä arvostettu sarja kuin AHL. Ja vielä Orlandoon Floridaan, jumaleissön!

Diili oli kaksisuuntainen (IHL-East Coast), mikä oli agentin mukaan ihan rutiinikäytäntö. No, harjoitusleiri meni hyvin ja paikan piti olla selvä. Kun muutama päivä ennen sarja-avausta minut siirrettiin ykkös/kakkoskentästä neloseen - hyökkääjäksi - tajusin, että ei paikka olekaan ihan niin selvä.  

Niinpä löysin itseni pian lentämästä kohti New Orleansia, josta minut tulisi hakemaan Mississippi Sea Wolvesin heppu. Samalla sarja vaihtui East Coast Hockey Leagueksi. "You'll be right back!", lohdutteli Orlandon koutsi.

No se "right back" oli lopulta kolme kuukautta eli pelasin Mississipissä puoli kautta käytännössä. Mutta eipä tuo haitannut, meillä oli siellä mainio nippu ja jengissä oli tekemisen meininki. Treenattiin kovaa ja pelattiin vielä kovemmin. Vapaa-aikana hommailtiin poikaporukassa kaikkea mukavaa...

Mikä jäi etenkin mieleen, oli yhteisöllisyys, mikä syvässä etelässä vallitsi. Fanit olivat todella hyvin meiningissä mukana ja järjestivät milloin mitäkin happeningiä. Edellisellä kerralla kerroin pelireissusta, jossa kierrettiin neljä eri kaupunkia neljässä illassa, ja kun tulimme viimeisen matsin jälkeen aamuyöllä takaisin, meitä oli fanilauma vastassa. Olivat jopa keränneet kolehdin ja jokainen pelaaja sai 50 taalan bonuksen! Aika hieno ele, sanoisin.

Tuollaisen jälkeen sitä tuppaa kentälläkin antamaan kaikkensa, vaikka vähän väsyttäisikin.

Usein kävimme myös syömässä fanien kotona, ja joskus joku vähän varakkaampi kaveri saattoi pyytää meitä ravintolaan syömään ja makseli viulut.

Voin vain kuvitella sitä menoa ja meininkiä, kun joukkue tuolla kaudella voitti mestaruuden seitsemännessä pelissä vaikka oli jo sarjassa matsein 3-1 häviöllä.

Kaupunkinakin se oli mielenkiintoinen tuttavuus, koska Biloxi elää (tai ainakin eli) kasinoista. Siellä mekin iltaa vietimme milloin vietimme black jackia pelaamassa. Ykköstaaloilla tietty, keskipalkka kun oli siinä 2000 dollarin luokkaa kuukaudessa - millä toki tuli toimeen mutta ei kasinobusinesta sentään rahoitettu...

Kasinoihin liittyi sellainenkin detalji, että ne eivät lakiteknisistä syistä saaneet sijaita mantereella. Näin ollen ne olivat joko laivoja tai sitten meren puolelle paalujen varaan rakennettu - minkä historia osoitti olevan vähän paskempi homma. 

Vuonna 2005 hurrikaani Katrina iski täydellä voimallaan Biloxiin ja se oli käytännössä Sea Wolvesin loppu. Joukkue yritti vielä jonkun vuoden rimpuilla, mutta ei noussut jaloilleen. 

Todella sääli. 

Luettu 1776 kertaa Päivitetty: 4.11.2015 16:11
Arttu Käyhkö

Kirjoittaja on Jokipoikien ex-kapteeni, joka ehti pelata vuonna 2005 päättyneellä urallaan Joensuun lisäksi joitain pelejä SM-liigaa (TPS, Lukko ja Pelicans) sekä useita vuosia ulkomailla Pohjois-Amerikassa, Englannissa ja Itävallassa. Peliuran jälkeen Käyhkö oli Jokipoikien Mestis-joukkueen kakkosvalmentajana kolmen kauden ajan (2006-2009).

Toimii nykyään Joensuun kaupunkilehti Karjalan Heilin päätoimittajana.

 

Tämän blogin kirjoitukset

 
 
 

mehtimakelainen.net © 2015 Karelia Viestintä Oy -kaikki oikeudet pidätetään.