14.10.2015 14:38

Kovia miehiä, surullisia tarinoita

Kirjoittaja 
Arvostele
(151 ääntä)

Hesarissa oli reilu viikko sitten mainio mutta surullinen tarina 28-vuotiaana kuolleesta NHL-tappelija Derek Boogaardista (linkissä New York Times dokumentti miehestä). Artikkelista tuli mieleen oma kirjoitukseni neljän vuoden takaa (Karjalainen 10.10.2011). Sen pontimena oli entisen joukkuetoverini Wade Belakin menehtyminen melko lailla vastaavissa olosuhteissa. Kirjoitus ohessa. 

SM-liigassahan ei sattuneesta syystä juuri hanskata enää, ja myös NHL:ssä paine tappeluita vastaan kasvaa. Mutta vähintään yhden uhrin muutos vielä vaatii, se on valitettava fakta.

Tämä tästä aiheesta minun osaltani, ettei nyt tyystin myllyosastolle mene... Ensi kerralla jotain valoisampaa. 

 

Vasta kuolemat kyseenalaistivat NHL-tappeluiden mielekkyyden 
Kolumni 
Arttu Käyhkö 
Kiekkoilin aikoinaan kolme kautta sarjoissa, joissa tappelut kuuluivat olennaisena osana peliin. Olennaisen osana tarkoittaa tässä sitä, että jokaisessa joukkueessa oli tappelemiseen erikoistunut pelaaja tai useampi, ja se oli tavallaan sallittua myös sääntöjen puitteissa - tappelusta sai toki jäähyn, mutta ulosajoon se johti vain poikkeuksellisen törkeissä tapauksissa.
Tässä valossa en pidä tappeluita olennaisena osana esimerkiksi SM-liigaa siitäkään huolimatta, että niitä nähdään täälläkin harva se kierros. Enkä siitäkään huolimatta, että osa liigavalmentajista eittämättä ajattelee, että tappeluilla voidaan vaikuttaa ottelun kulkuun - jos ei meneillään olevan, niin seuraavan.
 
Olen seurannut parin metrin päästä kymmeniä tappeluita ja muutamaan osallistunut itsekin. Kokemuksesta voin kertoa, että kun alan miehet alkavat tosissaan hakata toisiaan, siitä on leikki kaukana. Silloin jos sattuu tanssimaan väärän partnerin kanssa, siinä voi oikeasti päästä hengestään. Sen tosin tietävät tappelijat itsekin ja keskittyvät lyömään toisiaan.
Tappelijan roolia rankempaa ei jääkiekossa ole. Joka kerta, kun nämä niin sanotut enforcerit menevät jäälle, he tietävät, että kohta voi tulla turpaan. Poskelle siirtyneen nenän voi siirtää takaisin ja hampaat uusiksi laittaa, mutta rökityksen tuomaan häpeän tunteeseen on vaikeampi löytää lääkkeitä. Ei ole ihme, että kaukaloiden järjestysmiehistä moni on kärsinyt päihdeongelmista ja masennuksesta.
 
Yllättävää kyllä, myös kahinakulttuurin syntysijoilla Pohjois-Amerikassa on alettu miettiä touhun mielekkyyttä. Lukuisat uran päättäneet aivotärähdykset ja muut pikkujutut eivät siihen vielä riittäneet, vaan tarvittiin viikatemiehen vakuutteluja.
Pari vuotta sitten 21-vuotias harrastelijakiekkoilija kuoli tappelussa lyötyään päänsä jäähän. Lopullisesti asia nousi tapetille tänä kesänä, kun peräti kolme NHL-tappelijaa menehtyi: kaksi ilmeisesti oman käden kautta ja kolmas alkoholin ja särkylääkkeiden yliannostukseen.
On toki mahdollista, että Wade Belakille, Rick Rypienille ja Derek Boogaardille olisi käynyt yhtä traagisesti, vaikka he olisivat olleet pehmeäkätisiä tähtihyökkääjiä tai vaikkapa putkimiehiä, mutta aika vähälle huomiolle tuo näkökulma on jäänyt.
 
Tähän saakka NHL:n pomot ovat puolustelleet tappeluita sillä, että kansa haluaa nähdä niitä. Pelin lopputuleman kannalta hanskojen pudottaminen on jo pitkään ollut toisarvoisia, mutta "tuotteen" kannalta sitä pidetään edelleen välttämättömänä - tai ainakin on pidetty tähän asti.
Tarvittiin neljän nuoren miehen ennenaikainen kuolema ennen kuin alettiin puhua ääneen, että ehkä on olemassa sellaisiakin katsojia, jotka jäävät tappeluiden takia kotiin.
Tappelut ovat jääneet jalkoihin myös NHL:n pelillisestä kehityksestä. Peli on nykyisin niin nopeaa ja kaikenlainen roikkuminen karsittu pois, että 110 kiloa rystysiä ei yksinkertaisesti pysy vauhdissa mukana.
Niinpä esimerkiksi pudotuspeleissä, joissa ei enää ole varaa hölmöillä, kaukalopoliisit istuvat katsomossa ja yrittävät mahduttaa perhoskoiran kokoista nyrkkiään popcorn-kulhoon. 

Kokonaan tappelemisesta ei haluta eroon NHL:ssä sen paremmin kuin SM-liigassakaan, sen verran tärkeänä draaman elementtinä sitä pidetään.
Mutta sekin päivä on koko ajan lähempänä, että leipäänsä ei pelkällä nyrkkien heiluttamiselle ansaitse enää kukaan missään sarjassa.
Ja kun minä silloin ajattelen vanhaa joukkuetoveriani Wade Belakia, 35-vuotiaana kuollutta kahden pienen lapsen isää, toivon, että hän olisi tullut maailmaan vähän myöhemmin. 

 

 

Luettu 2078 kertaa
Arttu Käyhkö

Kirjoittaja on Jokipoikien ex-kapteeni, joka ehti pelata vuonna 2005 päättyneellä urallaan Joensuun lisäksi joitain pelejä SM-liigaa (TPS, Lukko ja Pelicans) sekä useita vuosia ulkomailla Pohjois-Amerikassa, Englannissa ja Itävallassa. Peliuran jälkeen Käyhkö oli Jokipoikien Mestis-joukkueen kakkosvalmentajana kolmen kauden ajan (2006-2009).

Toimii nykyään Joensuun kaupunkilehti Karjalan Heilin päätoimittajana.

Muita artikkeleita tässä kategoriassa: « Takaisin myrskyn silmään Marraaaskuuu.... »
 

Tämän blogin kirjoitukset

 
 
 

mehtimakelainen.net © 2015 Karelia Viestintä Oy -kaikki oikeudet pidätetään.