Se on se aika vuodesta, että eipä juuri mieltä ylennä ulkona pörrätä. On pimeää ja märkää ja kylmää ja tuntuu niin kuin kaikkia ottaisi pannuun. 

Kalenteri pyörähtää näinä päivinä marraskuulle, joka jääkiekossa on todennäköisesti kuukausista raskain, eikä vähiten edellä mainitusta johtuen. Menet hallille, on pimeää, tulet hallilta, on pimeää. Sarjan alusta on kulunut jo puolitoista kuukautta, joten alkurynnistys on ehtinyt laantua perussuorittamiseksi, ja joulutaukoon on siihenkin monta viikkoa.

Siinä kun marraskuisena keskiviikkoaamuna pakkaat kimpsut ja kampsut kukonlaulun aikaan ja lähdet sahaamaan bussilla kohti Rovaniemeä, niin kyllähän se miestä syö - ei sille mitään mahda.

On ihan ymmärrettävää, että valmentajat ja joukkueenjohtajat yrittävät keksiä näinä aikoina kaikenlaista hassunhauskaa piristystä pelaajien arkeen. Niin kuin erään kerran, kun KalPa meni Espooseen. Kyseessä oli yökeikka ja pelaajille ei kerrottu etukäteen, missä yövytään. Sitten bussi ajoi keskelle ei mitään johonkin majataloon jne. 

Olihan se vaihtelua, mutta miten kävi ainoassa oleellisessa eli seuraavan päivän pelissä? KalPa hävisi muistaakseni 8-0 tai ainakin sinnepäin.

Tuo on asia, johon joukkueet näinä syksyn pimeinä hetkinä usein sortuvat. Pelaajia yritetään "piristää" kaiken maailman oheistoiminnalla, ja parin päivän reissuun saatetaan räätälöidä ohjelmaa suunnilleen minuuttiaikataululla. Lopputulos: kun matsi alkaa, pelaajat ovat ihan puhki muusta puuhastelusta.

Pohjois-Amerikassa pelireissut saattoivat kestää pahimmillaan pari viikkoa, mutta kaikki energia suunnattiin siihen, että illalla kun kiekko putosi jäähän, porukka oli valmis. Muistan erään reissun Mississipissä ECHL:ssä, kun meillä oli neljä matsia putkeen peräkkäisinä iltoina - kaikki vieraissa ja eri paikkakunnalla. Homma hoidettiin niin, että illalla edellisen matsin jälkeen hypättiin bussiin (jossa oli nukkumapaikat), matkustettiin yö seuraavalle paikkakunnalle, tultiin aamulla perille ja jatkettiin unia hotellissa puolillepäivin. Sen jälkeen syötiin ja kukin vietti iltapäivän niin kuin vietti.

En tiedä, oliko tämä oikea tapa vai väärä, mutta kaikki matsit voitettiin tuolla reissulla. Toki jengi oli hyvä ja eteni aina mestaruuteen asti, mutta silti.

Yksi iso asia, joka ei välttämättä saa ansaitsemaansa huomiota on se, kuinka valmentaja pystyy sytyttämään joukkonsa syksyn ja talven pimeinä hetkinä. Väsymys iskee, jalat tuntuvat painavan tonnin, joka toisella pelaajalla on jonkin sortin vamma, ja innostua vaan pitäisi vaikka väkisin. Silloin pitää jonkun vähän jeesata sytytyshommissa, ja se joku on valmentaja.

Tässä oli Jarno Pikkarainen poikkeuksellisen hyvä. Jarno pystyi ennen matsia pitämään sellaisen palopuheen, että perus HeKi-kamppailu tuntuikin yhtä äkkiä Stanley Cupin finaalilta. Ja tällä asialla muuten on aika iso merkitys.

Pikesta puheen ollen, voisinkin joku kerta vähän turinoida valmentajista, joita minulla ehti urani aikana olla - ja heitähän ehti. Yksi jo esiintyykin toisessa linkissä...

Tsemppiä Jokipojille syksyn pimeyteen.

Viimeksi lupasin, että seuraavalla kerralla kirjoitan fanimatkailusta. Ei tullut muutakaan mieleen, joten siitä sitten.

Susirajan Punamustat on järjestänyt fanimatkoja Jokipoikien vieraspeleihin koko toimintansa ajan, eli kaudesta 07-08 lähtien. Nämä matkat ovat olleet hyvin olennainen ja näkyvä osa yhdistyksen toimintaa.

Ennen Punamustia matkoja toki järjestettiin silloinkin. Allekirjoittanutkin niitä järjesti muutamia Mehtimäkeläisen nimissä aikoinaan, ja tämän sivuston perustaja Ema Hurskainen ennen sitä.

Muistan olleeni matkalla jo ennen sitäkin, järjestävästä tahosta en ole ihan varma, en muista. Olisiko ollut Jet Set Bar, joka näitä joskus järjesti ansiokkaasti? Aikoinaan nämä reissut oli hyvin pitkältä K-18, johtuen melkoisen railakkaasta alkoholin käytöstä. Muistan itsekin joskus ottaneeni pari olutta. Minä kun olen sellainen mies, että en ota kuin pari olutta. Mutta niiden jälkeen olenkin ihan eri mies, ja joskus saatoin ottaa sen kolmannen.

Nyttemmin tuo alkon kanssa pelehtiminen on selkeästi vähentynyt matkoilla. Niin itsellä kuin yleisestikin. Aikoinaan en olisi omaa lastani reissuun mukaan ottanut, nyt ei mitään ongelmaa. Ja ilo on ollut huomata, että tulevaa innokasta sukupolvea on tullut mukaan muualtakin. Paljon on entisiä ”vakiomatkaajia” jäänyt pois, mutta onneksi uusiakin tulee. Mutta lisääkin sopisi.

Aikoinaan eräällä Savonlinnan reissulla jouduttiin myymään eioota, kun kaikki halukkaat ei sopineet kyytiin. Oli jonotusjärjestelmä. Viime vuosina sitä ”ongelmaa” ei ole ollut. Päinvastoin nyt on ongelmana ollut se, saadaanko bussiin riittävästi lähtijöitä.

Syitä tähän ollaan mietitty syvästi. No, otteluohjelma ei ole ollut kovin suosiollinen silmälläpitäen fanimatkailua. Järkevän matkan päässä olevat vieraspelit ovat usein sattuneet arkipäiville, jolloin työssäkäyvien on hankala matkaan päästä lähtemään niin aikaisin kun pitäisi.

Mutta ei tämä ole ainoa syy. Yleinen kiinnostuksen hiipuminen huolestuttaa. Tämä hiipuminen ei ole nähtävissä pelkästään fanimatkailussa, vaan ihan koko suomalaisessa jääkiekossa. Niin Liigassa kuin Mestiksessäkin. Näihin syihin ei nyt sen syvällisemmin, se on oma iso tarinansa se. Jokainen lajia seurannut osaa siihen sanoa mielipiteensä.

Viimeksi eilen olimme matkalla Mikkelissä. Ei saatu ihan isoa bussia liikenteeseen, yleisesti vaadittu kahdenkymmenen lähtijän minimimäärä ei täyttynyt. Mutta lähdettiin silti, ja onneksi lähdettiin! Jokipojat katkaisi pitkän putken, nimittäin mikkeliläisten 16 ottelua kestäneen voittoputken Jokipojista.

Jo menomatkalla oli sellainen fiilis, että paluumatka on vieläkin iloisempi. Tämä on sitä fanimatkailua parhaimmillaan! Mennessä kerätään fiilistä, ottelussa kannustetaan Jokipoikia, ja paluumatkalla joko haukutaan tuomareita tai kehutaan omia. Nyt tuomareiden haukkumisen sai hoitaa sarvislaiset, ja me saatiin nauttia voitosta!

Kiitos siitä, että tämäkin matka saatiin järjestettyä, kuuluu Susirajan Punamustia tukeville yrityksille. Matkaisännyydet auttavat meitä lähtemään reissuun vähän pienemmälläkin porukalla, jotta matkan hinta ei tule esteeksi lähtemiselle. Eikä pitäisi tulla, koska yhdistyksen jäsenet pääsevät matkaan yleensä kympillä. Muilta kuin jäseniltä sitten rokotetaan pikkaisen enemmän.

Tiedämme, että joukkue arvostaa suuresti sitä, että me jaksamme vieraspeleihin matkata. Heille kannustus on äärimmäisen tärkeää. Siksipä mekin jaksamme matkata.

Ensi keskiviikon Kajaanin matka perutaan tosin jo ennen kuin edes ilmoittautuminen avataan. Kallis matka, ei matkaisäntää, ja tuskin saataisiin kahtakymmentä lähtijää kasaan. Mutta jos kiinnostusta on lähteä, ehkäpä pikkubussilla voitaisiin mennä, tai henkilöautolla periaatteella kulut tasan. Seuraavaksi yritetään Jyväskylään perjantaina 30.10. Lähtekää mukaan kaikki! Näytetään kaikille, että Joensuusta löytyy lätkäkulttuuria!

Hesarissa oli reilu viikko sitten mainio mutta surullinen tarina 28-vuotiaana kuolleesta NHL-tappelija Derek Boogaardista (linkissä New York Times dokumentti miehestä). Artikkelista tuli mieleen oma kirjoitukseni neljän vuoden takaa (Karjalainen 10.10.2011). Sen pontimena oli entisen joukkuetoverini Wade Belakin menehtyminen melko lailla vastaavissa olosuhteissa. Kirjoitus ohessa. 

SM-liigassahan ei sattuneesta syystä juuri hanskata enää, ja myös NHL:ssä paine tappeluita vastaan kasvaa. Mutta vähintään yhden uhrin muutos vielä vaatii, se on valitettava fakta.

Tämä tästä aiheesta minun osaltani, ettei nyt tyystin myllyosastolle mene... Ensi kerralla jotain valoisampaa. 

Vasta kuolemat kyseenalaistivat NHL-tappeluiden mielekkyyden 
Kolumni 
Arttu Käyhkö 
Kiekkoilin aikoinaan kolme kautta sarjoissa, joissa tappelut kuuluivat olennaisena osana peliin. Olennaisen osana tarkoittaa tässä sitä, että jokaisessa joukkueessa oli tappelemiseen erikoistunut pelaaja tai useampi, ja se oli tavallaan sallittua myös sääntöjen puitteissa - tappelusta sai toki jäähyn, mutta ulosajoon se johti vain poikkeuksellisen törkeissä tapauksissa.
Tässä valossa en pidä tappeluita olennaisena osana esimerkiksi SM-liigaa siitäkään huolimatta, että niitä nähdään täälläkin harva se kierros. Enkä siitäkään huolimatta, että osa liigavalmentajista eittämättä ajattelee, että tappeluilla voidaan vaikuttaa ottelun kulkuun - jos ei meneillään olevan, niin seuraavan.
 
Olen seurannut parin metrin päästä kymmeniä tappeluita ja muutamaan osallistunut itsekin. Kokemuksesta voin kertoa, että kun alan miehet alkavat tosissaan hakata toisiaan, siitä on leikki kaukana. Silloin jos sattuu tanssimaan väärän partnerin kanssa, siinä voi oikeasti päästä hengestään. Sen tosin tietävät tappelijat itsekin ja keskittyvät lyömään toisiaan.
Tappelijan roolia rankempaa ei jääkiekossa ole. Joka kerta, kun nämä niin sanotut enforcerit menevät jäälle, he tietävät, että kohta voi tulla turpaan. Poskelle siirtyneen nenän voi siirtää takaisin ja hampaat uusiksi laittaa, mutta rökityksen tuomaan häpeän tunteeseen on vaikeampi löytää lääkkeitä. Ei ole ihme, että kaukaloiden järjestysmiehistä moni on kärsinyt päihdeongelmista ja masennuksesta.
 
Yllättävää kyllä, myös kahinakulttuurin syntysijoilla Pohjois-Amerikassa on alettu miettiä touhun mielekkyyttä. Lukuisat uran päättäneet aivotärähdykset ja muut pikkujutut eivät siihen vielä riittäneet, vaan tarvittiin viikatemiehen vakuutteluja.
Pari vuotta sitten 21-vuotias harrastelijakiekkoilija kuoli tappelussa lyötyään päänsä jäähän. Lopullisesti asia nousi tapetille tänä kesänä, kun peräti kolme NHL-tappelijaa menehtyi: kaksi ilmeisesti oman käden kautta ja kolmas alkoholin ja särkylääkkeiden yliannostukseen.
On toki mahdollista, että Wade Belakille, Rick Rypienille ja Derek Boogaardille olisi käynyt yhtä traagisesti, vaikka he olisivat olleet pehmeäkätisiä tähtihyökkääjiä tai vaikkapa putkimiehiä, mutta aika vähälle huomiolle tuo näkökulma on jäänyt.
 
Tähän saakka NHL:n pomot ovat puolustelleet tappeluita sillä, että kansa haluaa nähdä niitä. Pelin lopputuleman kannalta hanskojen pudottaminen on jo pitkään ollut toisarvoisia, mutta "tuotteen" kannalta sitä pidetään edelleen välttämättömänä - tai ainakin on pidetty tähän asti.
Tarvittiin neljän nuoren miehen ennenaikainen kuolema ennen kuin alettiin puhua ääneen, että ehkä on olemassa sellaisiakin katsojia, jotka jäävät tappeluiden takia kotiin.
Tappelut ovat jääneet jalkoihin myös NHL:n pelillisestä kehityksestä. Peli on nykyisin niin nopeaa ja kaikenlainen roikkuminen karsittu pois, että 110 kiloa rystysiä ei yksinkertaisesti pysy vauhdissa mukana.
Niinpä esimerkiksi pudotuspeleissä, joissa ei enää ole varaa hölmöillä, kaukalopoliisit istuvat katsomossa ja yrittävät mahduttaa perhoskoiran kokoista nyrkkiään popcorn-kulhoon. 

Kokonaan tappelemisesta ei haluta eroon NHL:ssä sen paremmin kuin SM-liigassakaan, sen verran tärkeänä draaman elementtinä sitä pidetään.
Mutta sekin päivä on koko ajan lähempänä, että leipäänsä ei pelkällä nyrkkien heiluttamiselle ansaitse enää kukaan missään sarjassa.
Ja kun minä silloin ajattelen vanhaa joukkuetoveriani Wade Belakia, 35-vuotiaana kuollutta kahden pienen lapsen isää, toivon, että hän olisi tullut maailmaan vähän myöhemmin. 

Olen monesti kuullut sanottavan, että jonkun isä elää omaa menetettyä nuoruuttaan lapsensa kautta yllyttämällä ja joskus jopa pakottamalla häntä urheiluharrastukseen. Monesti näissä tapauksissa lapsellakin voi haluja olla kyseiseen lajiin, mutta intohimo tulee vanhemmalta. Katsomoissa kehutaan omaa lasta ja haukutaan toisten lapsia, ihmetellään miksi oma kultamussukka ei mahdu pelaamaan ja tuo toinen ”selvästikin huonompi” pelaa koko ajan.

Onhan siinäkin ihan hyvä harrastus vanhemmille, mutta ovatko lapset silloin siellä missä haluavat? Joka tapauksessa itse näen kaksi syytä siihen, miksi joku yksittäinen pelaaja menestyy lajissaan sekä nauttii sen harrastamisesta.

Ensimmäiseksi tulee intohimo.

Juniorivalmennuksessa on tietenkin tärkeätä luoda vahva pohja sille, että juniori voi pelata jääkiekkoa nauttien siitä. Luistelutaito ja mailankäsittelytaito tietenkin ihan perusteina ja siihen päälle aletaan rakentaa ominaisuuksia, jotka kehittävät lasta jääkiekkoilijana. Sitten tulee tietenkin muutkin taidot, esimerkiksi taito olla osa toimivaa joukkuetta, joka on suuri apu myös muualla elämässä. Kuitenkin tärkein asia, minkä mielestäni valmentaja voi junioreilleen tartuttaa, on intohimo lajia kohtaan. On mahtavaa seurata, kuinka esimerkiksi Kyllösen Markku valmentaa nuoria. Hirmuinen halu on viedä jok’ikistä nuorta lupausta eteenpäin. Intohimo välittyy varmasti. Itseeni intohimon tartutti oma isäni. Uskallan myös väittää, että hän tartutti intohimonsa kaikkiin valmentamiinsa pelaajiin.

Ilman intohimoa tekemistä kohtaan, ei ole mitään.

Toisekseen menestymistä ei ole ilman voittamisen tahtoa!

Toinen taito, jonka isäni opetti minulle. Ei välttämättä tarkoituksella, eikä hän välttämättä myöskään myönnä opettaneensa sitä. Voidaan ehkä minun kohdallani puhua tarkemminkin siitä, että vihaan häviämistä yli kaiken. Se on vienyt minua eteenpäin jääkiekkoilijana todella paljon. Aina se ei tietenkään ole ollut hyvä asia. Sisaret ja serkut eivät välttämättä katso hyvällä, kun monopolinappulat ja – lauta lentää olohuoneen seinään. Onneksi ne pelit eivät nykyisin aivan niin pahasti mene tunteisiin.

Loppujen lopuksi jääkiekkomaailma on varsin raju paikka. Jos et ota paikkaasi, joku toinen tulee ja vie sen. Menestyminen ei ole itsestäänselvyys, vaan huipulle pääseminen vaatii suuria uhrauksia, tahtoa sekä intohimoa!