Yksikään kiekkoilija ei selviä urastaan ilman loukkaantumisia. Loukkaantumisissa melkeinpä tärkeintä on se, kuinka tähän pakolliseen pahaan osaa suhtautua - toinen miettii, että tämä oli maailmanloppu, toinen palaa telakalta entistäkin vahvempana.

Itse selvisin kohtuullisen vähällä, enkä - toisin kuin monet kollegani - kärsi nykyään mistään urheilu-uran aikaisesta vammasta. Tosin ne muutamat pahemmat vammat sattuivat huonoon saumaan, kuten kaudella 1997-1998 kun TPS:ssä mursin pohjeluuni päivää ennen ensimmäistä harjoitusottelua ja elintärkeät treenimatsit jäivät väliin. Tai kun hyvän farmikauden jälkeen piti mennä takaisin Pohjois-Amerikkaan kaudella 1999-2000, löytyi kädestä välittömän leikkauksen vaatinut kasvain ja syksy oli aika lailla siinä.

Nämä olivat tietysti huonoa tuuria, mutta kerran meinasi käydä oikeasti köpelösti. East Coast Hockey Leaguessa syksyllä 1998 sain nimittäin mailasta niin pahasti silmään, että oli ihan milleistä kiinni, ettei näkö lähtenyt pysyvästi. Tilanne näytti täsmälleen tältä - joten säikähdin aika tavalla.

Onni onnettomuudessa oli, että vastustajan lapa osui täydellä voimalla noin puoli senttiä silmän yläpuolelle ja mennessään ainoastaan raapaisi silmää. Sairaalakeikka tuli, mutta selvisin lopulta noin viikon huililla.

Muistan vielä, kun kävin kotiuduttuani Biloxissa (home of the Mississippi Sea Wolves) silmälääkärissä ja lääkäri laittoi tutkimuksia varten pupilleja laajentavia silmätippoja. Tästähän seuraa se, että silmistä tulee todella valonarat.
Tutkimusten jälkeen piti sitten ajella takaisin kotiin kämppäkaverin vuosimallin -66 pick up Fordilla - jolla operoiminen asetti muutenkin omat haasteensa - ja ajamisesta ei meinannut tulla yhtikäs mitään, kun silmät eivät kestäneet kirkkautta yhtään. Ja tietysti oli oikein aurinkoinen päivä vielä, eikä edes aurinkolaseja messissä. 
Siinä sitten pää omassa sylissä ja silmät suurimman osan ajasta kiinni suhauttelin kotiin.

Sen urallani opin, että valmentajien suhtautuminen loukkaantumisiin ja sairasteluun vaihtelee. Pähkinänkuoressa voisi todeta, että mitä tyhmempi koutsi, sitä huonommin hän myös loukkaantumisiin suhtautui.

Kaudeksi 1994-1995 olin saanut sopimuksen juuri liigaan nousseeseen TuToon. Harjoituspelissä TPS:ää vastaan (oli muuten hyvä matsi, ensimmäinen paikallisvääntö ties miten pitkään aikaan ja Kupittaan hornankattila täynnä hurmioituneita turkulaisia, Juha "Pikkari" Virtanen ja Petteri Nummelin ottivat myllyt, oli nuori Saku Koivu ja niin edelleen) ja menin taklaamaan muuatta Raimo Summasta. No Rami ei ottanut asiaa huumorilla, vaan veti minulta takaapäin jalat alta. Summanen sai kakkosen ja minä kolmen viikon sairausloman.

Saikulla hinku oli tietysti kova takaisin mutta lonkka oli niin kipeä, että kun ei pystynyt niin ei pystynyt.
Parin viikon telakoinnin jälkeen en edelleenkään kärsinyt luistella ja menin nöyrästi ilmoittamaan asiasta päävalmentaja Seppo Suoraniemelle. Suoraniemi totesi, että ”huono juttu”, kääntyi ja käveli pois.

Etenkin nuoret pelaajat saattavat potea loukkaantumisesta jopa syyllisyyttä, vaikka eihän asialle mitään mahda. Niin podin itsekin, joten se oli rohkaiseva keskustelu päävalmentajan kanssa se. No, aika nopsaan olivat Sepon päivät liigavalmentajana taputeltu. 

Vladimir Jursinov, jonka ajatusmaailmaan pääsin tutustumaan vuoden verran kaudella 1997-1998, oli myös sitä mieltä, että loukkaantuminen oli lähtökohtaisesti pelaajan oma vika. Hän tosin oli niin pesunkestävä neuvostosysteemin kasvatti, että tämä Jursille anteeksi annettakoon. Kun itse olin tuolla kaudella vitoskentän miehiä, niin en lähde pappaa sen enempää arvostelemaan, koska se helposti tulkitaan katkeran vilttimiehen avautumiseksi, mutta yhden keissin kerron.

Kesällä treenattiin TPS:n kanssa Turun Ruissalon huikeissa maisemissa. Tepsillä oli siellä komea harjoituskeskus, vaikkakin harjoittelu oli lähinnä juoksemista pitkin Ruissaloa. Ja sitä oli paljon, mutta olipahan äijät kunnossa. Jos hommaa valtakunnan parhaat pelaajat (johon en tässä yhteydessä lue itseäni) ja treenauttaa heidät valtakunnan kovimpaan kuntoon, niin silloin voitetaan mestaruuksia. Siihen pakettiin ei enää kummoisia taktiikoita vaadittu, ei tuohon aikaan anyway.

No, kerran yksi parikymppinen kaveri oli kovassa kuumeessa mutta tuli nöyrästi Ruissaloon asti ilmoittamaan valmentajalle henkilökohtaisesti, että on kipeä. Tähän Jursi, että ”nyt ei ole aikaa sairastaa!” ja pisti pojan juoksemaan muiden mukana. Elettiin siis kesä- tai heinäkuuta, joten en tiedä milloin Jursin mielestä sitten oli ”aikaa sairastaa”. Tai tiedän: ei milloinkaan.

Sinne kun olisi tuupertunut Ruissalon metsään, niin olisi ollut aikaa sairastaa ihan pitemmänkin kaavan mukaan.

Toki ajat ovat näistä muuttuneet. Vaikea on kuvitella vaikkapa jonkun Lauri Marjamäen suuhun edellä mainittuja kommentteja. Tai oikeastaan kenenkään huippuvalmentajan. Mutta johan noista tapauksista on tovi.

Varmaan nykyään jo luotetaan, että pelaaja tietää itse, onko hän pelikunnossa vai ei. Yleensähän asia on niin päin, että pelaaja yrittää kehiin liian aikaisin ja keskenkuntoisena. Etenkin lätkässä kun tavataan ajatella, että on tietyn sortin kovuuden merkki, jos pelaa loukkaantuneena.

Tähän voisin siteerata nuorten maajoukkueessa kanssani yhtä aikaa pelannutta Jani Nikkoa, joka joutui lopettamaan uransa polvivamman takia. Pelien loppumista vauhditti mahdollisesti jopa vuosilla se, että Nikko kampesi väkisin kehiin ennen aikojaan puudutuspiikkien ja kortisonin voimalla, vaikka polvi oli kaikkea muuta kuin kunnossa.

”Se ei ole kova jätkä, joka pelaa loukkaantuneena, vaan se, joka uskaltaa sanoa, että nyt ei pysty”.

23.11.2015 13:09

Reissussa

Kirjoittaja

Nyt on sitten reissattu ihan huolella tässä viime viikkoina. Vielä ennen joulua on kaksi pitkää reissua, kun vieraillaan sekä Vantaalla, että Kokkolassa. Pitkät bussimatkat haastavat pelaajia keksimään tekemistä. Monella on tietenkin rutiineja, kuten se, että pelipäivänä pitää nukkua päikkärit. Kuuden tunnin unet eivät välttämättä kuitenkaan auta onnistumaan matkan tarkoituksessa, siksi on kehiteltävä muutakin matkan ajaksi. Tämän kauden akateeminen joukkue tietenkin viettää suurimman osan matkoista nenä kiinni kirjoissa.


Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana aktiviteetit ovat varmasti aika paljon kokeneet muutoksia. Internet ja älylaitteet ovat mullistaneet myös bussimaailman. Monet, useasti myös minä, tuijottavat oman laitteensa näyttöä pelaten jotain mobiilipeliä, katsoen leffoja ja sarjoja tai selaillen sosiaalista mediaa.


Ennenhän parhaimmat ajanviettotavat linja-autossa oli joko bussin pieniltä näytöiltä elokuvien katsominen, kirjojen lukeminen tai korttipelit. Television katsominen kylläkin oli vain murto-osalle mahdollista, ellei ottanut kiikareita mukaan reissuun, sen verran pienet olivat näyttöjen koot. Takapenkin läheisyydessä on männävuosina ollut myös kovat korttipelit, jossa myös raha liikkui. Jossain joukkueissa se sitten kiellettiinkin ainakin menomatkoilta. Joillakin oli nimittäin hieman keskittyminen hukassa pelissä, kun oli hävinnyt kaikki rahansa korttirinkiin.


Onneksi nykyään jopa bussissa olevista näytöistä löytyy kokoa hieman enemmän, niin moni voi Puustis-Hartsan valitsemista, välillä jopa laadukkaista, leffoista nautiskella. Ongelmaksi tietenkin muodostuu se, jos eräät haluavat niin sanottuun päiväuniaikaan katsoa Mad Maxia volyymit kaakossa. Herättää muuten hieman ärtyneisyyttä takapenkissä. Ennen leffojen hakeminen ja valitseminen oli asetettu joukkueen nuorimpien tehtäväksi. Siinä on muuten varsin haasteellinen tehtävä, kun kaikkia on miellytettävä! Onneksi itselleni ei tämä velvollisuus ikinä langennut, mutta Heikki ”Pude” Puustinen ei ollut niin onnekas. No, mutta se tehtävänanto ei pitkään kestänyt, kun ensimmäisellä reissulla mukana oli Käsky sekä Another gay movie. Enempää en noista elokuvista kerro, mutta kaikki ketkä ovat ne nähneet voivat varmaan ymmärtää, miksi Pude kuulee näistä leffavalinnoista vielä tänäkin päivänä.


Tämän kauden bussimatkojen erityismaininta on annettava kyllä Pellisen Ossille. Siinä vaiheessa, kun ei ole mitään tekemistä, niin alkaa vaan kuuntelemaan Ossin tarinoita. Jos Ossi ei löydä juttukaveria, höpöttelee hän sitten vaikka itsekseen.


Tähän loppuun on kiitettävä mainostoimisto Fabrikia sekä Heikkinen yhtiöitä! He sponsoroivat meille pelireissuille käytettäväksi hienot talvitakit Intersportista. Nyt joukkue voi näyttää yhtenäiseltä myös kaukalon ulkopuolella! Kiitos!

9.11.2015 20:44

Revanssiviikonloppu

Kirjoittaja

Sain tässä eräänä päivänä viestin Hyvösen Laurilta. Lauri kertoi, että joku ystävällinen sponsori maksaisi avustusta 500e fanimatkaan revanssiviikonloppuna 20.11. Kokkolaan Hermeksen vieraaksi. Muutama vuosi sitten sponsorina ollut Veikkaus järjesti ihan kilpailun revanssiviikonlopuksi. Voittaja oli se, joka sai eniten ihmisiä matkaan fanimatkalle. Tuolloin kohteena meillä oli Mikkeli, ja saatiinkin neljä (4!) bussillista ihmisiä matkaan. Veikkaus maksoi tuolloin kaikki matkan kulut, oli busseja miten monta tahansa, joten matka oli kaikille ilmainen. Ei pelkästään Susirajan Punamustien jäsenille.  Ei voitettu, vaan Sarvislaiset Mikkelistä voittivat. Palkintona oli hirveesti vapaalippuja Mestis- gaalaan risteilylle Itämeren laineille.  Mekin niistä saatiin osamme. Muistaakseni minäkin olin siellä..

No, nyt jääkiekkoliitto on suuressa viisaudessaan laittanut revanssipariksi Jokipojille Hermeksen Kokkolasta. Ja vieraspeli sattuu vieläpä perjantaiksi. Matkaa Kokkolaan on karttaohjelman mukaan 432km, ajo-aika ilman taukoja 5h 11min. Joten kun peli alkaa klo 18.30, matkaan olisi lähdettävä viimeistään puoliltapäivin, eikä sekään jättäisi varaa kovin pitkää taukoa matkalla pitämään. Paluumatka pääsisi alkamaan aikaisintaan noin klo 21, joten ilman taukoja kotona Joensuussa oltaisiin aamuyöstä, kahden jälkeen. Matkalle tulisi siis mittaa 864km, ja aikaa kuluisi minimissäänkin reilusti yli 14h.

No, sponsori maksaisi bussista siis 500e. Ihan kiva. Mutta kun bussifirma rokottaa tuosta matkasta 1180e! Joten itse jäisi maksettavaa 670e. Ja moniko pääsisi lähtemään perjantaina ennen puoltapäivää, ja viitsisi istua bussissa tuon matkan ja ajan? Jos 20 henkeä saataisiin matkaan, jäisi jokaiselle vielä maksettavaa 33,50e bussista. Epäilen kyllä, että koska lähtijöitä ei perjantaisin ole ollut lähemmäskään kuin alle 20, niin tuo määrä on utopistinen. Ei siinä enää ilmainen otteluun sisäänpääsykään paljoa pelasta.  Joten kiitos sponsorille tarjouksesta, mutta ei edes yritetä.

Kysymys kuuluukin, mitähän liitossa oikein on ajateltu, kun revanssiparit on päätetty? Eihän tuo varmasti ole mieleen joukkueillekaan. Saman matkan joutuvat kulkemaan hekin. Ja vielä pelata pitää samaa jengiä vastaan kahtena päivänä peräkkäin. Me sentäs vain katsotaan peliä. Muita pareja en ole katsonut, en jaksa. Mutta todennäköisesti muilla ne sattuu lähemmäs toisiaan. Panostetaan me nyt siihen, että kannustetaan Jokipojat voittoon kotisohvalta perjantaina Kokkolassa, ja sitten lauantaina Mehtimäellä ihan paikanpäällä. Toivottavasti Kokkolassa on riittävästi fanikulttuuria siihen, että tulevat kylään tänne.
 

4.11.2015 15:17

Merisusien karu loppu

Kirjoittaja

Ehdin kiekkourani aikana nähdä maiseman poikineen. Joskus paikkakunta vaihtui omasta tahdosta, toisinaan jonkun muun tahdosta. Milloin se tapahtui jonkun muun tahdosta, niin eipä siinä ollut nokan koputtamista, hommaa jos meinasi ammatikseen tehdä, niin se oli sen varjopuoli - tai näin jälkikäteen ajateltuna enemmänkin rikkaus. Ja helppohan se oli tuolloin, kun ei ollut perhettä eikä muitakaan velvoitteita. Sitä mentiin, minne nenä näytti. 

Yksi paikka jäi erityisesti mieleen ja se oli Biloxi Mississipissä. 

Kausi 1997-1998 oli ollut vaikea. Olin saanut sopimuksen huippujoukkue TPS:ään, mutta mursin kesällä pohjeluun ja koko kausi meni popcorn-osastolla. Toki nippu oli niin kova, että olisi siinä ollut tekemistä ottaa paikka ilman vastoinkäymisiäkin. Piipahdin kauden aikana lainassa Lukossa ja divarissa Hermeksessä (katsokaas muuten Herpan rosteria tuolta talvelta, oli mukana muitakin pelimiehiä kuin meitsi...). 

Keväällä ei vaihtoehtoja jonoksi asti ollut, joten päätin suunnata takaisin Pohjois-Amerikkaan, jossa olin pelannut yliopistosarjaa kaksi edellistä kautta. Sanoin agentille, että etsii minkä tahansa paikan niin se kelpaa.

Sain sitten sopimuksen IHL-liigaan, mikä olikin tosi hyvä homma. Olihan sittemmin kuopattu IHL tuohon aikaan yhtä arvostettu sarja kuin AHL. Ja vielä Orlandoon Floridaan, jumaleissön!

Diili oli kaksisuuntainen (IHL-East Coast), mikä oli agentin mukaan ihan rutiinikäytäntö. No, harjoitusleiri meni hyvin ja paikan piti olla selvä. Kun muutama päivä ennen sarja-avausta minut siirrettiin ykkös/kakkoskentästä neloseen - hyökkääjäksi - tajusin, että ei paikka olekaan ihan niin selvä.  

Niinpä löysin itseni pian lentämästä kohti New Orleansia, josta minut tulisi hakemaan Mississippi Sea Wolvesin heppu. Samalla sarja vaihtui East Coast Hockey Leagueksi. "You'll be right back!", lohdutteli Orlandon koutsi.

No se "right back" oli lopulta kolme kuukautta eli pelasin Mississipissä puoli kautta käytännössä. Mutta eipä tuo haitannut, meillä oli siellä mainio nippu ja jengissä oli tekemisen meininki. Treenattiin kovaa ja pelattiin vielä kovemmin. Vapaa-aikana hommailtiin poikaporukassa kaikkea mukavaa...

Mikä jäi etenkin mieleen, oli yhteisöllisyys, mikä syvässä etelässä vallitsi. Fanit olivat todella hyvin meiningissä mukana ja järjestivät milloin mitäkin happeningiä. Edellisellä kerralla kerroin pelireissusta, jossa kierrettiin neljä eri kaupunkia neljässä illassa, ja kun tulimme viimeisen matsin jälkeen aamuyöllä takaisin, meitä oli fanilauma vastassa. Olivat jopa keränneet kolehdin ja jokainen pelaaja sai 50 taalan bonuksen! Aika hieno ele, sanoisin.

Tuollaisen jälkeen sitä tuppaa kentälläkin antamaan kaikkensa, vaikka vähän väsyttäisikin.

Usein kävimme myös syömässä fanien kotona, ja joskus joku vähän varakkaampi kaveri saattoi pyytää meitä ravintolaan syömään ja makseli viulut.

Voin vain kuvitella sitä menoa ja meininkiä, kun joukkue tuolla kaudella voitti mestaruuden seitsemännessä pelissä vaikka oli jo sarjassa matsein 3-1 häviöllä.

Kaupunkinakin se oli mielenkiintoinen tuttavuus, koska Biloxi elää (tai ainakin eli) kasinoista. Siellä mekin iltaa vietimme milloin vietimme black jackia pelaamassa. Ykköstaaloilla tietty, keskipalkka kun oli siinä 2000 dollarin luokkaa kuukaudessa - millä toki tuli toimeen mutta ei kasinobusinesta sentään rahoitettu...

Kasinoihin liittyi sellainenkin detalji, että ne eivät lakiteknisistä syistä saaneet sijaita mantereella. Näin ollen ne olivat joko laivoja tai sitten meren puolelle paalujen varaan rakennettu - minkä historia osoitti olevan vähän paskempi homma. 

Vuonna 2005 hurrikaani Katrina iski täydellä voimallaan Biloxiin ja se oli käytännössä Sea Wolvesin loppu. Joukkue yritti vielä jonkun vuoden rimpuilla, mutta ei noussut jaloilleen. 

Todella sääli. 

 

Uusimmat blogikirjoitukset

 
 
 

mehtimakelainen.net © 2015 Karelia Viestintä Oy -kaikki oikeudet pidätetään.